Nyt on turkislakki tarpeen, sillä vanheneva verenkierto ei millään jaksa ilman kunnollista vaatetusta pitää miestä lämpimänä 17 asteen pakkasessa.  Mutta polttopuita on hommattava, muuten ei tarkene ensi talvena sisälläkään, tuumii mies ja katselee lumisia koivunoksia.

Lämmintä kaakaota hörppiessään miehen verenkierto kiihtyy ja sitä vielä edesauttavat viime aikojen metsäkeskustelut.

Ikänsä metsätöitä tehneenä ja alaa seuranneena mies on jo lähes menettänyt toivonsa. Miten ihmeessä Suomen metsäteollisuuden asenteet ja tavat eivät koskaan parane? Mistä sinne aina vain löytyy sellaisia johtajia? Luulisi että joskus helpottaisi, mutta ei.

Ulkomailta tuodusta puusta maksetaan enemmän kuin oman maan kansalaisille. On mennyt liian hyvin ja vaikeuksien ilmaantuessa on aina voitu luottaa siihen, että alkutuotanto kyllä joustaa. Ja jos ei se jousta, niin maksakoon koko kansa.

Yhtiöillä oli paljon omiakin metsiä, mutta kun puuntuotanto huomattiin kannattamattomaksi, ne myytiin rajuun ylihintaan valtiolle, kauppahinnat saunassa sopien. Tehkööt talkootöitä muut. Ja päälle ainainen narina puun korkeasta hinnasta. Raakapuun hinta on niin korkea! Puussa ei ole muuta raakaa kuin metsäyhtiöiden toiminta, muisti mies jonkun yleisönosastokirjoittajan taannoin todenneen. Ja ihan nappiin.

Muistiin palautuivat kaikki metsäteollisuuden pyynnöstä tehdyt devalvaatiot ja niin sanotut verohelpotukset. ”Nyt kannattaa myydä puuta, kun siitä ei mene niin paljon veroja kuin ensi vuonna menisi”.

Metsäpinta-alaan perustuva hyvä veromalli piti kumota, jotta puuta saataisiin entistä halvemmalla. Toimihan se aikansa, mutta kohta taas piti tehdä jotakin epätoivoisia veroratkaisuja, että saataisiin taas sitä ilmaista puuta. Onneksi tuli myrskyjä, saatiin huokaista.

Veroasiasta miehellä olikin selvä mielipide: myyntitulojen verotuksesta tulisi kokonaan luopua, koska menojen vähentäminen 80 vuotta myöhemmin tulevista tuloista on ajatuksena täysin hölmö. Rehellisistä keinoista verojen kokonaan poistaminen vaikuttaisi puun tuottamisen kannattavuuteen, tietysti vain sillä veron osuudella, mutta olisihan se edes verojen osalta oikeudenmukaista.

Metsätilat ovat kuulemma pirstoutuneet niin pieniksi, että kannattavuus on mennyt. Mihin se kannattavuus nyt on mennyt, kun sitä ei ole enää 20 vuoteen ollutkaan, mies ihmettelee. Miehellä on jo lähes kuuma, kun hän muistaa vallalla olevan pienmetsänomistajavihan ja uusimmat operaatiot: metsien tilusjärjestelyt, yhteismetsät jne. Asialle pantiin taas vanha ystävä – valtio. Pilkkanaan ne meitä metsänomistajia aina vaan pitävät, mies jupisee jo ääneen.

Mies pohtii, että voivatko nämä keinot todella alentaa puun hintaa, siis lisätä epätoivoista alihinnoiteltua tarjontaa markkinoille? Maataloudesta tutulla hokemalla – tilakoon kasvattamisella – yritetään nyt saada metsänomistajat lahjoittamaan puuta. Tilusjärjestelyistä aiheutuvat maksut voivat jollekin maaseudun poloiselle olla syy puun myyntiin, jopa koko palstan maapohjineen, mutta kovin merkittävää se ei voi olla. Tavoite siitä, että metsänomistajat saadaan tällä tavalla velkaannutettua ja taloudellisesti pakkotilanteeseen, on kyllä menneestä maailmasta.

Ennen vanhaan, kun metsät olivat pääosin maanviljelijöillä, oli tilanne toisin. Maanviljelijöiden tulotasoa säätelemällä saatiin puuta markkinoille. Mies muisti kuinka hänen hyvä ystävänsä, merkittävä maatalousvirkamies, oli takavuosina usein joutunut puuteollisuuden johtomiesten hampaisiin. ”Eikö niitten maanviljelijöiden taloudellista asemaa voida mitenkään entisestään alentaa, että niitten olisi pakko myydä puuta” oli ihan suoraan ja kiertelemättä vaadittu.

Maatalouden tilakoon kasvu johtaa osaltaan siihen, että metsätilat pirstoutuivat ja ajautuvat yhä laajemmalle omistajajoukolle.  Monta kertaa olennaisempi asia ja varsinainen syyllinen - metsän omistamisen ja puun tuottamisen huono kannattavuus - on haluttu unohtaa ja peitellä. Jos metsällä on omassa ja perheen virkistyskäytössä suurempi arvo kuin puun tuottamisessa, niin miten siihen suhteeseen voidaan vaikuttaa muuten kuin puun hintaa nostamalla?

Mies ei ponnisteluistaan huolimatta keksi muuta kuin nykyisin huonossa huudossa luultuna olevan ratkaisun – metsien sosialisoinnin.

Mies havahtuu ja on jo lähes hiestä märkä. Siitähän näissä operaatiossa onkin kysymys! Ketä tässä nyt pitäisi tulevissa vaaleissa oikein äänestää, kun oikeistopuolueet ja suurpääoma tätä sosialisointia touhuaa?

Pitäisi kai perustaa oma metsänomistajien puolue – MOP.

Karvalakki