Kansainvälistä maaseudun naisten päivää on vietetty lokakuun viidestoista päivä vuodesta 1996 asti. Tänä vuonna saimme nauttia keskipohjalaisesta vieraanvaraisuudesta Kaustisella, kansanmusiikin ja kansanlääkinnän pitäjässä.
Ensilumi yllätti varsinaissuomalaiset; kuvassa Raija Vähätalo ja Hannele Mäki-Ettala-Mustonen Laitilasta sekä
Eeva Taneli Loimaalta.
Kaksipäiväisen seminaarin aiheena oli Jaksaa, jaksaa- eläkkeelle on vielä matkaa. Keski-Pohjanmaa lehti teki tapahtumasta jutun ja kommentoi, että maaseudun naiset olivat olleet rohkeita, kun olivat kutsuneet eläkeikää lähestyvälle yleisölle yhdeksi puhujaksi nuoren hyvinvointikirjailijan Katri Mannisen, (Kirsti Mannisen tytär).
Se kyllä pitää paikkansa, että kaikkihan me lähestymme eläkeikää, se vaan tuntuu karkaavan yhä kauemmas. Mutta yleisönä oli kyllä kaikenikäisiä naisia ja toisena päivänä muutama mieskin, jotka olivat kiinnostuneita sosiaalisesta mediasta ja toimittajan näkemyksistä otsikolla ”Nainen, maaseutu ja media”.
Katri Manninen ja Jaakko Heinimäki sovittivat MTK:n buffhuivia.
Aika aikaa kutakin
Pastori ja kirjailija Jaakko Heinimäki (myös Kotilieden kolumnisti) pohti ajan käsitettä. Onko aika renki vai isäntä, piika vai emäntä. Tämän hetkinen paradoksi on, että meillä on enemmän aikaa säästävää teknologiaa kuin koskaan, mutta meillä on kovempi kiire kuin koskaan.
Heinimäelle ja sosiaalisesta mediasta seminaarissa puhuneelle Christina Forsgårdille tulee maaseudusta kummallekin mieleen lehmä. Heinimäen mielestä lehmien utareliivit ovat vastenmieliset. Hänestä ne kuvaavat tehomaataloutta pahimmillaan.
Jaakko Heinimäki on kirjoittanut kirjan Miina Äkkijyrkästä ja hänen kyytöistä. Siksi hän ehkä onkin tykästyneempi itäsuomen karjan terhakoihin tisseihin.
Christinalle maaseudusta tulee mieleen erityisesti lehmän lypsäminen. Hänen aiheeseensa liittyen tutkimme Wikipediasta, mitä lypsämisestä sanotaan. Totesimme, että harvinaisen oikein ja tiivistetysti asiasta oli kerrottu. (http://fi.wikipedia.org/wiki/Lyps%C3%A4minen)
Väliajalla naiset pohtivat, että olisipa mielenkiintoista, miksi kummallekin puhujalle maaseudusta tuleva mielikuva on juuri lehmä. Laiduntavia lehmiä ei enää juurikaan teiden varsilla näe. Peltilehmiä, siis niitä Miina Äkkijyrkän veistoksia, oli muutama vuosi sitten Humppilassa valtatie kakkosen varressa ja Helsingin eteläsatamassa. Nyt Helsinkiin ovat muuttaneet vanerilehmät.
http://www.hs.fi/juttusarja/penaali/artikkeli/Vuosaarenhuippu+on+vanerilehmien+laidun/1135259449027
”Jos metsään haluat mennä nyt, niin takuulla paremmin voit.”
”Mikään ei ole sen mukavampaa kuin käydä raivaussahalla pusikoiden kimppuun. Tankillisen kun sahaa niin kyllä se muutaman kilometrin tiekävelyä voittaa”, kannusti kokenut metsätalousyrittäjä Eine Rosenberg-Riihimäki Hartolasta.
Taimikon heiniminen onkin sitten toinen juttu. Siihen hommaan kannattaa valjastaa perheen nuoriso, hehän sen hyödynkin joskus tulevat saamaan. ”Metsä on moninainen hyvinvoinnin lähde: henkinen, fyysinen ja taloudellinen”, pohti Eine ja kehotti jokaista osallistumaan oman tilansa metsätaloussuuunnitelman tekemiseen ihan konkreettisesti eli kulkemaan suunnitelman tekijän mukana.
Iltaohjelma nauratti
PikkuOttoset tanssivat kansallispuvuissaan meidän kaikkien sydämiin.
Viskurien viulunsoitto ei ollut mitään vingutusta. Se oli uskomattoman kaunista. Mistä niitä nuoria viulunsoittajia sielläpäin oikein tulee!
Kun sketsin nimi on ”Läski Desiree”, ”Pullukan emännän päiväkirja” ja ”Miniä Etelästä”, ei voinut muuta kuin nauraa. Hurttia huumoria elämän tosiasioista.
Hannele Mäki-Ettala-Mustonen 5.11.2010
Mennyt puintikausi oli jälleen poikkeuksellinen monessakin asiassa. Koskaan puinteja aloittaessamme emme tiedä, kuinka suuren sadon puimme, voimme vain arvailla. Maanpinnalta katsottuna kasvusto näyttää aina paremmalta kuin korkealta puimurin päältä. Kasvukauden ilmat olivat harvinaisen poikkeuksellisia, myöhässä olevine kylvöaikoineen, paikoin suurine sademäärineen ja korkeine lämpötiloineen. Tästähän ei hyvää seurannut.
Ensimmäisen puintipäivän jälkeen tein normaalit puimurin rasvaukset ja putsaukset. Kuhmuhan siitä tuli heti päähän, mikä vielä tehostui pienellä verenvuodolla. Näin vähähiuksisena olen tottunut tähän, vaimo ei vieläkään tajua - ei paha vaikka näyttääkin.
Kuhmu tuli myös vastaan noin viikko puintien alettua, viljan hinnat alkoivat kohota reipasta vauhtia. Tiedot maailmalta aiheutti reaktion myös meillä viljaa ostavissa tahoissa, tällöin näytti hyvältä. Hyvältä ei enää näyttänytkään puitavan sadon määrä. Se on selvästi alakantissa aikaisempiin vuosiin verrattuna. Puintien edetessä varmistui alhainen satotaso kaikilla puitavilla kasveilla. Rypsi, mitä on pidetty aina vakaan satoisana, oli todella pettymys. Järjestönkin koulutukset ja puristamoiden mainonnat saivat kolauksen kentältä, miksen viljellyt varmempia lajeja kuten ennenkin, rehuviljaa.
Karvaasti ovat kokeneet kotieläintilat tämän hintakuhmun. Rehujen hinnankorotukset viikoittain vetää mielen vakavaksi. Mistä tuotteelle hintaa lisää, viljelijä ei voi enää joustaa. Olisikohan kaupan jo tultava vastuulliseksi tuotteen loppuhinnoittelussa.
Kasvukausi on jo lopuillaan ja syyskylvökset näyttävät kauniin vihreiltä ruskaisessa maisessa, auringonpaisteessa. Mennyt kesä jää vain mieleemme, kun kohta jo teemme ensi vuoden viljelysuunnitelmia. Jatkakaamme samoilla eväillä, sopimukset kuntoon, viljellään mitä on tarvis ja valitaan erilaisia hintavaihtoehtoja myytävälle sadolle.
Näin syksyllä kuhmut ovat jo parantuneet ja tasoittuneet. Mies kunnossa on hyvä asia, viljanhinta tällä hetkellä vahvasti alenemassa, ei hyvä. Menneeseen ei ole paluuta - koittakaamme tästäkin vuodesta jotain oppia.
Simo Kolkkala 6.10.2010
Olet hyvä
Tänään oli vuorossa työtä kasvimaalla. Rutiininomaista siivousta hernepenkistä kompostiin. Vakuutusyhtiön mies taannoin varoitti, että kun työ alkaa tuntua helpolta rutiinilta, riski sattua jotain alkaa olla todella lähellä. Otin kuitenkin riskin ja annoin taas ajatuksen vaeltaa samalla kun hikipäissä revin kasvustoa. Hiki ei kylläkään tällä kertaa tullut kiihkeän työtahdin vaan pikemminkin hiostavan sään takia. Mietin mitä kaikkea kivaa kesä toi taas tullessaan.
Sain osallistua elokuun alussa MTK:n sosiaalipoliittisten toimijoiden koulutuspäiville Jyväskylässä. Päivien
alustukset käsittelivät monelta kantilta meidän maanviljelijöiden työhyvinvointia. Tavoistani poiketen en tehnyt yhdenkään alustajan aikana muistiinpanoja, joten päivien osalta jäi parhaiten mieleen asiat jotka ”kolahtivat” omalle kohdalle. Esille tulivat niin parisuhteen hoitaminen, yhteisön ja sen jäsenten hyvinvointi, ihmisten samanarvoisuus ja paljon muuta.Päivien viimeinen alustus jäi ehkä muistilokeroihin etummaiseksi, joten sitä oli hyvä pohtia junamatkalla kotiinpäin. Alustaja antoi meille kotitehtävän. Piti miettiä kolme asiaa joissa itse, puoliso ja lapset ovat hyviä. Eipä ole usein tullut mietittyä missä kaikessa olemmekaan hyviä. Olemme hyviä matikassa, leipomisessa, puun kaadossa tai vaikka emakoiden siementämisessä. Mutta voimme olla myös seurallisia, iloisia, rohkeita tai luotettavia.
Tehtävän mukaan piti myös kertoa läheisille, missä me mielestäni olemme hyviä. Se oli vielä helppoa, mutta kiitoksen ja kehujen vastaanottaminen oli jo vaikeampaa. Ajatellaan, että olet maalannut taulun, jota ystäväsikin ihailee. Mitä vastaat? ”No, emmä ny tiiä” vai ”Ai kiitos, munki miälestän täst tul tosi kaunis”. Kaikki kuitenkin kaipaamme silloin tällöin kiitoksen saamista ja hyvistä ominaisuuksista mainitsemista.
Päätän siis tuhlata kiitoksia enemmän perheelle, ystäville, yhteistyökumppaneille, harrastuskavereille! Se ei vie edes paljoa aikaa eikä ole itseltä pois - päinvastoin.
Teen myös toisen päätoksen - työn vastapainoksi pidän ensi talvena entistä enemmän yhteyttä ystäviini. Miten lämpimänä jäikään tältä kesältä mieleen tiukka halaus ja lause: ” Ihanaa, että olet mun ystäväni.”
Henna-Maija Vesola 11.8.2010