Viimeisen vuosikymmenen aikana elintarvikemarkkinat ovat kokeneet täydellisen uudistumisen. Tuonnin esteiden purku, EU-jäsenyys ja elintarvikkeiden hintatason oleellinen muutos koettelevat maatalousmarkkinoiden perusteita. Tulevaisuus on varmasti yhtä haasteellinen. Suomalaisen elintarvikkeen on joka päivä ansaittava olemassaolonsa oikeus kuluttajan valitessa tuotteita kaupan hyllyiltä.

Jotta elintarvike olisi kuluttajan valittavissa kaupan hyllyllä, on elintarvikeketjun toimittava moitteettomasti. On pystyttävä yhdistämään tuottajien mahdollisuudet tuottaa ja kuluttajakysyntä koko ketjun toimintojen kanssa. Moniin asioihin tuottajat eivät voi suoranaisesti vaikuttaa, kuten elintarvikekaupan keskittymiseen ja elintarviketuotannon keskeisiin kehityslinjoihin. Muutoksiin on kuitenkin pystyttävä reagoimaan.

Kaupan ja teollisuuden keskittyminen ja kansainvälistyminen

Kaupan kansainvälistyminen, keskittyminen ja ketjuuntuminen jatkuvat niin Suomessa kuin muuallakin. Yhä harvempi henkilö on päättämässä kauppojen valikoimissa olevista tuotteista. Kauppa on välttämätön yhteistyökumppani tyydytettäessä kuluttajien kysyntää. Ilman hyvää ja toimivaa suhde kauppaan kuluttajien viestit eivät välity elintarvikkeiden tuotantoketjuun ja sitä kautta tuottajille.

Kaupan keskittymisen vastapainona myös teollisuuden on pystyttävä vastaamaan muuttuvan toimintaympäristön vaatimuksiin. Ulkomaisten kauppaketjujen tulo Suomen markkinoille on alkanut, jolloin kuluttajien valittavissa olevia tuotteita ei enää välttämättä päätetä Suomessa. Kaupan valikoimissa pysyminen nousee entistä suurempaan merkitykseen turvattaessa kotimaisella alkutuotannolle markkinat.

Kaupankäynnin muutokset edellyttävät elintarviketeollisuudelta kykyä riittävän suuriin toimituksiin, tasaista tuotelaatua, toimivaa logistiikkajärjestelmää sekä kykyä tarjota toimivia ratkaisuja yhteistyökumppanin tarpeisiin. Vastapainona keskittyvälle kaupalle on elintarviketeollisuuden oltava tehokas, jotta se pystyy tasavertaiseen neuvotteluasemaan tuotteiden markkinoinnissa. Osuustoiminta ja viljelijöiden omistamien osakeyhtiöiden merkitys tuotteiden markkinoinnissa kasvaa. Esimerkkejä on helppo hakea vanhoista EU-maista, joissa osuustoiminnalla on vahva ote maataloustuotteiden markkinoista.

Monta kertaa kilpailulainsäädännön nimissä on pyritty rajoittamaan kotimaisen elintarviketeollisuuden keskittymistä ja viljelijöiden laajempaa yhteistoimintaa. Kasvu on kuitenkin käytännössä ainoita mahdollisuuksia säilyttää neuvotteluasema markkinoilla. Yksikkökoon kasvu on käytännössä ollut mahdollista vain Suomen rajojen ulkopuolelta ostettujen yritysten kautta. Tämä on osaltaan rajoittanut tuottajien yhteistyötä ja samalla kotimaisuuden markkina-arvoa.

Tuottajayritysten kasvaessa on pidettävä kiinni päätäntävallasta. Omistajaohjauksen tehtävä on taata viljelijöille kohtuullinen osuus markkinoilta saatavasta lisäarvosta. Yhtiömuodon muutoksia on usein perusteltu ulkopuolisen pääoman tarpeella. Kun yrityksiin tarvitaan pääomia, yritysmuodolla voi olla merkitystä tarvittavan lisäpääoman kustannuksiin. Käytännössä on todettu, että taloudellisesti hyvässä kunnossa olevat yritykset saavat omistusmuodosta riippumatta rahoituksen hankkeilleen.

Osuustoiminta ja sopimustuotanto

Viljelijän etujen turvaaminen on yhä tärkeämpää, kun kaupan kehitykseen joudutaan elintarviketeollisuudessa vastaamaan kasvulla ja keskittymisellä. Tuottajahinnasta tulee liian helposti jäännöserä, vaikka kotimaisen tuotannon arvo kuluttajien mielikuvissa perustuu alkutuotannossa luotuihin arvoihin.

Markkinoiden vaatimuksia on pyritty perinteisesti ratkaisemaan kolmella eri tavalla: osuustoiminnalla, viljelijöiden omistamilla osakeyhtiöillä ja yksityisellä elintarviketeollisuudella. Viljelijöiden markkinavoiman kannalta keskeisessä asemassa ovat osuuskunnat ja viljelijöiden omistamat osakeyhtiöt. Yksi tärkeimmistä valinnoista suomalaisessa tuottajaomisteisessa elintarviketeollisuudessa on ollut pyrkimys tuotteiden mahdollisimman suureen jalostusasteeseen, jolloin tuottajien itsensä päätettäväksi jää lopputuotteiden markkinahinnan jakaminen yhtiön kehittämiseen ja tuottajahintaan.

Keskeisimmät viljelijöiden yhteistyön tavoitteet ovat perinteisesti olleet omien tuotteiden markkinoiden varmistaminen ja mahdollisimman hyvän markkinahinnan takaaminen tuotteille sekä edullisen tuotantopanostarjonnan turvaaminen. Nämä perusasiat eivät ole muuttuneet vuosikymmenten aikana. Yhteisen edun kannalta on edelleen tärkeä, että viljelijät sitoutuvat laajasti yhteistyöhön omissa yrityksissä.

Yksikkökoon kasvun mukana on nähty niin tuottajapuolella kuin teollisuudessa tarpeelliseksi sopimusneuvottelukulttuurin kehittäminen. Yhteisenä tavoitteena on, että teollisuus hankkii raaka-aineen tuottajilta sopimuksin, jotka kytkevät raaka-aineentuotannon laatuvaatimukset teollisuuden laatujärjestelmiin. Laatusopimukset sopivat hyvin osuuskuntien ja viljelijän välisen toiminnan kuvaamiseen.

Monilla tuotesektoreilla tuottajajärjestö ja elintarviketeollisuus neuvottelevat erikseen tuottajahinnasta ja raaka-aineen toimitukseen liittyvistä yksityiskohdista. Erityisesti muiden kuin omien osuuskuntien kanssa toimittaessa tuotantosopimukset ovat keskeisessä asemassa, kun pyritään tarjoamaan tuottajille suunnitelmien ja investointien pohjaksi pitkäjänteisyyttä ja taloudellista vakautta. Tuottajien ja ostajien välisellä yhteistyöllä pystytään vaikuttamaan tuotannon muuttuviin kustannuksiin. Erityisesti on kiinnitettävä huomiota lopputuotteen laadun kannalta oleellisien tuotantopanoksien käyttöön ja hinnoitteluun.

Panosteollisuus ja maataloustarvikekauppa

Maataloustavarakaupan keskittyminen vähentää maaseudulla tarjontaa. Yhä useammin tuotantopanokset joudutaan hakemaan kaukaa, jolloin tuotannon suunnitelmallisuuteen ja mahdollisten ongelmatilanteiden ennakointiin joudutaan kiinnittämään entistä suurempaa huomiota.

Vaikka yksittäisten tilojen hankinnat kasvavat yksikkökoon mukana, tarvitaan nykyisten maatalouskaupan palvelujen rinnalle tarvikkeiden ja panosten suorahankintaa ja erilaisia hankintarenkaita luomaan alan kehittymiselle tärkeää kilpailua. Lisäksi sähköiset tuotantopanosten ja varaosien hankintapaikat täydentävät harventuvaa maatalouskaupan verkostoa ja osaltaan lisäävät kilpailua tarvikemarkkinoilla.

Tuotantopanosteollisuuden kansainvälistyminen heikentää tuottajien mahdollisuuksia seurata tuotantopanosten laatua, koostumusta, vierasainepitoisuuksia ja alkuperää. Riskinä on, että suomalaisen tuotannon erityisvaatimuksia ei välttämättä pystytä tyydyttämään edullisilla tuontipanoksilla. Joudutaan turvautumaan lyhyiden sarjojen tuotteisiin ja pienimuotoiseen tuotantoon, jotka entisestään nostavat tuotantokustannuksiamme.

Elintarviketuotannon kehityssuuntia
- geenimuuntelu, luomu, lähiruoka, ruuan alkuperä

Viimeistään meneillään olevat elintarvikeskandaalit ovat herättäneet kuluttajia miettimään uudella tavalla elintarviketuotantoa ja ruoan alkuperää. Suu- ja sorkkatauti, bse ja rehujen kautta elintarvikeketjuun tullut dioksiini kuvastavat omalla tavallaan elintarviketuotannon uusia haasteita, jotka eivät ole sidoksissa harjoitettuun tukipolitiikkaan.

Kuluttajat haluavat, että tuotteet voidaan jäljittää. Tuotteissa on oltava selkeät alkuperämerkinnät ja tuotemerkit, jotka pystyvät antamaan kuluttajalle myönteiset mielikuvat laadusta, tuotantotavasta, tuotannon etiikasta ja tuotteeseen sisältyvistä arvoista. Lähiruokakeskustelussa korostuvat kuluttajan tuotteen alkuperään asettamat tavoitteet.

Biotekniikasta on keskusteltu paljon. Se on kehittynyt nopeasti osana kansainvälistyviä markkinoita. Jos geeniteknologiaa ja geenimuunneltuja tuotteita tuodaan Suomen markkinoille, on gm-tuotteet merkittävä selkeästi, jolloin niin tuottajat kuin kuluttajat voivat tehdä tietoisia valintoja. Tuottajien on edellytettävä, että gm-tuotteet tulevat markkinoille vasta tieteellisen riskiarvion ja EU:n viranomaispäätösten jälkeen. Silloinkin kuluttajien hyväksyntä on varmistettava. Gm-tuotantoon liittyy myös runsaasti erilaisia taloudellisia ja oikeudellisia sitoumuksia, joiden sopimuspohja on selvitettävä ennen tuotannon aloittamista.

Luomutuotantoon kohdistuu suuria poliittisia odotuksia. Niin kuluttajat kuin tuottajat ovat osoittaneet suurta kiinnostusta alaan. Luomutuotanto on kansainvälisesti määritelty tapa tuottaa elintarvikkeita. Tuottajien kannalta on oleellista, että luomun erityislaadulle markkinoilta saadaan riittävä markkinahinta kannattavan tuotannon perustaksi. Tiukat tuotannon ja jalostuksen ohjeistukset ja valvonta varmistavat niin tuottajille kuin kuluttajille luomuna markkinoitujen elintarvikkeiden tuotantotavan.

Kuluttajien mielikuva maataloudesta on ollut ristiriidassa ketjuun kohdistetun tehokkuusvaatimuksen kanssa. Ruoan odotetaan olevan edullista, mutta tuotannossa pitää säilyttää kestävän kehityksen periaatteet. On tärkeää, että kuva maataloudesta vastaa todellisuutta, jossa viljelijä on monitaitaja, joka hyödyntää uusinta teknologiaa, mutta ei unohda tuotannon eettisiä eikä ekologisia periaatteita. Markkinoinnin kannalta on tärkeää, että maataloudessa säilytetään perheviljelmiin pohjautuvan tuotanto, jossa viljelijäperhe tekee pääosan tilan töistä.

Maatalouden tuloja on nostettava

Maataloustuottajien tulot ja muiden väestöryhmien tulot ovat kehittyneet päinvastaisiin suuntiin viimeisten vuosien aikana. Tuloeroa on pystyttävä kaventamaan. Viljelijöiden maataloustulojen parantamisessa on käytettävä kaikki mahdollisuudet hyödyksi; markkinoilta ja tuista saatavat tulot, kustannusten alentaminen ja tuotannon tehostaminen. Tuen osalta on vaikeaa löytää myönteistä kehitystä, jolloin paineet kohdistuvat tuotteiden markkinahintoihin ja elintarvikeketjun toiminnan tehokkuuteen.

Suomalainen elintarviketuotanto on perustunut perheviljelmillä tehtävään työhön. Kun tuotantoa tehostetaan, toimet eivät saa vaarantaa tuotteiden korkeaa laatua eivätkä eläinten hyvää kohtelua. Toisaalta omaa jaksamistakaan ei sovi unohtaa, sillä yritystä kehittäessä helposti unohtuu sesonkiaikoina tarvittava työmäärä ja työn sitovuus.

Kansallisen laatustrategian mukaisesti tavoitteena on kehittää maatilojen toimintatapoja niin, että jatkavat tilat ovat jatkuvan koulutuksen piirissä, osaavat hoitaa entistä paremmin tilan taloutta ja tiloilla on sertifiointikelpoiset laatujärjestelmät. Nykyiset yrityskohtaiset laatusopimukset ovat kiinteä osa tätä tilakohtaista laatutyötä. Tilakohtaisesta sertifioinnista ei voi tulla pakkoa, vaan vaihtoehtoina täytyy olla jatkossakin tilojen ryhmäsertifiointi tai yleinen laatutyöhön sitoutuminen.