Nyt jättäessäni ruokakulttuuriasiamiehen tehtävät tuottajajärjestössä ja siirtyessäni uusiin haasteisiin on hyvä miettiä näitä kahta ja puolta vuotta ja sitä mitä on jäänyt itselleni käteen ja mitä taas minä olen voinut jättää jälkeeni.

Näiden vuosien aikana on kuluttajan arvomaailma jatkuvasti muuttunut ja tämä asettaa haasteita myös tuottajajärjestön toiminnalle tulevaisuudessa. Vaikka muutankin Pietariin, niin tulen kirjoittamaan ehkä entistäkin kriittisemmin Suomen elintarviketaloudesta ja sen mielestäni järjettömistäkin piirteistä, mutta niistä siis myöhemmin.

Minut rekrytoitiin MTK Säätiön Kettulan tilan savusaunan lauteilta. Edellinen puheenjohtaja ja toiminnanjohtaja näkivät, että kuluttajia kiinnostavaan ruokakulttuurikeskusteluun olisi myös tuottajien otettava osaa ja palkkasivat minut ruokakulttuuriasiamieheksi.

Useamman polven kaupunkilaiskakarana valinta tuntui aluksi oudolta, sillä kuvani MTK:sta oli peruskaupunkilainen ja -oikeistolainen. Keittiömestarin rakkaus hyviin raaka-aineisiin oli se yhdistävä tekijä. Ensimmäisen puolen vuoden ajan jouduin perustelemaan paikkani, en tuottajille vaan muille toimihenkilöille - miksi ihmeessä edunvalvontaorganisaatio oli palkannut ”kokkipojan” töihin? Itse tuottajat ottivat minut todella ystävällisesti vastaan ja tämä näkyi päälle sadan tekemäni maatilavierailun aikana.

Koska kuluttajien arvomaailma on jatkuvasti muuttumassa, oli hyvä, että tuottajat panostivat nyt kuluttajia kiinnostaviin asioihin, kuten ympäristöasioihin ja ruokakulttuuriin. Ruokakulttuurin saralla MTK asemoitui heti yhdeksi äänekkäimmistä suomalaisen ruoan ja sen tuottajan, lähiruoan ja näiden kulttuurien puolestapuhujaksi. Tämä huomattiin monissa piireissä ja MTK:sta tuli välittömästi haluttu jäsen tämän aiheen lukuisiin työryhmiin ja hankkeisiin. Tällä vallalla oli myös vastuunsa ja media halusi usein kuulla kantani lukemattomissa elintarviketalouteen liittyvissä asioissa. Näin alkoi edelleen jatkuva keskustelu marinoiduista lihoista…

Mitä minä itse olen sitten saanut näiden vuosien aikana? Päällimmäisenä on ehdottomasti syvä kunnioitukseni suomalaisia isäntiä ja emäntiä kohtaan. Arvostan suuresti tekemäänne työtä ja tiedän nyt todellakin missä ja miten suomalainen ruoka syntyy.

Olen myös saanut luotua valtavan verkoston lukuisiin ruokakulttuurikentän toimijoihin, virkamiehiin ja poliitikkoihin aina ministereitä myöden. Ruoka yhdistää ihmisiä uskomattomalla tavalla ylitse poliittisten ja yhteiskunnallisten rajojen. Keittiömestarin, lehtorin ja elintarvike-ekonomistin pakettiin on tullut valtava lisä alkutuotannon näkemyksen kautta ja tämä kaikki luomuelintarviketalouden tohtoriopintojeni kanssa on antanut minulle kokonaisvaltaisen näkemyksen suomalaisesta elintarviketaloudesta. Tällä kaikella työllä ja innokkuudellani oli kuitenkin hintansa; määrittämätön toimenkuvani aiheutti lopulta pahan työuupumuksen, josta toipuminen tulee kestämään vielä pitkään.

Kokonaisvaltainen ymmärrys maamme ruokaketjun toiminnasta on myös lisännyt tuskaa. Mitä syvemmälle asioihin on paneutunut, sitä järjettömämmältä kaikki tuntuu. Toiminta ei ole todellakaan niin kuluttajalähtöistä kuin annetaan ymmärtää. Äärimmilleen keskittynyt kauppa pyörittää koko sirkusta jatkuvasti kasvavien voittojensa toivossa. Tässä pelissä häviävät sekä tuottajat että kuluttajat. Tuottajat heikkojen tuottajahintojen kautta, mikä pahimmillaan johtaa vääränlaiseen tuotannon tehostamiseen ja se näkyy pahimmillaan laiminlyöntinä eläinten hoidossa.

Kuluttajat taas saavat yhä enemmän epäaitoa, lisäaineista rakennettua, kasvotonta ruokaa, josta pahin esimerkki on marinoidut siipikarja- ja lihatuotteet, joita muuten ei edes löydy muista maista. On valtava sääli kasvattaa ja ruokkia possua hyvin, kun se päätyy tunnistamattomaksi marinoiduksi tuotteeksi. Ketä varten on tehty wienerpitko, jossa on 19 lisäainetta ja joka säilyy lähes ikuisuuden edes homehtumatta?

Ruokaketjustamme poistuu myös luvattoman paljon täysin hyödynnettävää raaka-ainetta sen vuoksi, että ne eivät ”kelpaa” taloudelliseen ahdinkoon joutuneelle teollisuudelle. Paras esimerkki on kanat, joita maassamme on kyllä parisen miljoonaa, mutta kaupasta löytyy vain puolalaisia kanoja. Ja hevoset päätyvät ongelmajätteeksi samalla kun maahan tuodaan vuosittain miljoona kiloa hevosenlihaa muualta. Meillä on siis varaa tuhota syötävää raaka-ainetta ja hakea siinä samassa ruoka-apua EU:lta!

Vaikka siirryn naapurimaahan, tulen jatkamaan suomalaisen, aidomman ja maukkaamman ruoan ja erityisesti luomun puolesta puhumista ja nyt vieläkin suorasanaisemmin ja äänekkäämmin, sillä olen ”lyöntietäisyyden” ulkopuolella eikä minulla ole enää rajoitteena tähänastiset työryhmäni.

Toivotan kaikille tuottajille voimia tärkeään työhönne. Yhdistäkää voimanne kuluttajien kanssa ja rakentakaa älykkäämpi ruokaketju, josta voittavat sekä te, että suomalaiset kuluttajat.

Vaiheitani voi jatkossa seurata myös sivuiltani www.jaakkonuutila.fi.