Perjantai 10.7.

Vierailla on kaksi aikaa. On aika saapua, ja on aika lähteä. Nyt alkaisi minun olla aika lähteä. Mutta ongelmaksi on muodostunut kysymys: olenko minä yhä vieras? Tuntuu, että täällä Kiuruvedellä vietetyn kaksiviikkoisen aikana olen päässyt sen verran sisälle sekä paikalliseen mielentilaan että ihmisiin, etten enää ole vieras – olen osa tätä yhteisöä. Vai olenko sittenkään? Onko minun nyt aika lähteä?

Kiuruvetinen aboriginaali Ismo Apell kirjoittaa pakinassaan ”Kiuruvetiset, tuo väärin ymmärretty kansa” täkäläisistä seuraavaa:

”Kiuruvetinen on hauska, leppoisa, välitön ja ystävällinen. Ainakin omasta mielestään. Hän on kuin savolainen metsä, tuttu ja turvallinen, joka voi kuitenkin ulkopuoliselle olla petollinen, eksyttävä, myös veikeän ilkikurinen. Sen läpi päästäkseen on kuljettava yli hakkuuaukeiden, ojitettujen soiden, jokien ja umpeenkasvaneiden järvien. Ja kaikki tämä vain huomatakseen olevansa eksyksissä.”

Olenko minä kulkenut kiuruvetisen mielenmetsän läpi, vai olenko yhä pahasti eksyksissä? Sitä tässä nyt pohdin kootessani niin maallista omaisuuttani kuin ajatuksiani kesäpiian pestin päätteeksi. Todennäköisesti en koskaan tule löytämään vastausta nykyistä positiotani koskien, mutta samapa tuo: minut on otettu täällä vastaan lämmöllä ja suurella sydämellä ja olen aina tervetullut takaisin.

Ja jatkoa seuraa: pidän ihmisistä, heidän syvästä savolaisuudestaan (ainakin sellaisena kuin me ”etelän immeiset” sen ymmärrämme, vaan ken tietää onko lähelläkään oikean savolaisuuden totuutta). Viihdyn täällä, nautin maisemista, tunnelmasta, olosta ja elosta.

Seuraava kysymys nostaakin jo ajatuksissani päätään: olenko alkanut kasvattaa juuria tänne? Se tuskin olisi kuitenkaan mahdollista, sillä Kiuruvesi ja kiuruvetisyys ovat asioita jotka pitää saada syntymässä tai viimeistään äidinmaidossa. Todellista ja syvintä kiuruvetisyyttä ei käsittääkseni voi omaksua jos taustalla on kontaminaatiota jostain muusta mielentilasta ja ympäristöstä. Mutta se ei estä kiintymästä tähän paikkaan ja näihin ihmisiin!

Eteenpäin elävän mieli. Minulta on toistuvasti kysytty, mitä olen kesäpiikomiseni aikana oppinut ja miten se tulee näkymään työssäni jatkossa. Olen vastannut näin, ja vastaan edelleen: oppia on saatu, kahdenlaista.

Teknisesti olen saanut lyhyen oppimäärän mm. päältä ajettavan ruohonleikkurin, istutuskoneen ja lypsimien (ehdoton bravuurini) käytössä. Henkisellä puolella minulle on avautunut uusi maailma, tämän päivän maatalouden todellisuus, ja siitä tulen jatkossa ammentamaan syvää rintaääntä työhöni ja viestiini jota maamme ja EU:n päättäjille vien. Ei vain ympäristöasioissa, vaan muutenkin. Maatalous on kokonaisuus, eikä sieltä voida ottaa yhtä osa-aluetta tarkasteltavaksi ilman että mielessä on Se Suurempi Kuva. Viestikapula on vastaanotettu.

Oman näkemykseni lisäksi sain eilen ”Kesäpiikatoimikunnalta” työtodistuksen, josta näkyy selvästi vastakkaisen osapuolen aspekti saamastani opista ja suoriutumisestani. Työtodistuksessani lukee seuraavaa:

”Kesäpiika Johanna Ikävalko
Kiuruveden viikkojen aikana kesäpiika on osoittanut työssään suurta ahkeruutta, omistautumista maaseudulle ja tuonut julkisuuteen maaseudusta runsaasti positiivista tietoa. Näillä perusteilla annamme sinulle Johanna todistuksen siitä että:
- osaat lehmän lypsyn perusteet
- ymmärrät muljotuksen syvimmän olemuksen
- osaat ajaa pienkuormaimia, ajettavia ruohonleikkureita ja suurtraktoreita
- erotat klorofyllit ja pikkulahnat toisistaan
- ymmärrät lehmän hermojen olevan ylivertaiset ja ymmärrät ameriikkalaisen jalkapallon ja sonnin kivesten välisen eron sekä
- olet muistuttanut mieliisi päärikkakasvit ja tiedostat rikkakasvien torjunnassa venyttelyn merkityksen.”

Allekirjoittajana Kiuruveden kesäpiikatoimikunta, Jari Mustonen, maaseutuasiamies.

Tähän ei kesäpiialla itsellään ole mitään lisättävää. Mutta eipä tuossa ole pois otettavaakaan.

KIITOS Kirsi, Jari ja lapset, Asko, Arja ja lapset, Matti, Anna ja lapset, Kirsi ja issikat, Pasi, Heidi ja lapset, Juha, Marja ja lapset, Murre-koira, Pepe-koira, Jakke-koira, Kassu-koira, aimo liuta navetta- ja kotikissoja, Laiska-Reetta, Iso-Söpö ja Tiarella joka osaa pidättää poikimista itselleen (ei kesäpiialle) sopivaan ajankohtaan, lempivasikkani Eniway ja Emilie, uuttera Mini-poni… Jari joka laati minulle kesäpiian lukujärjestyksen ja piti huolta hellejuomien riittävyydestä, Timo ja Maija jotka hoivasivat meitä sydämellä lomamökillämme, Sirkka ja Henri jotka ovat jaksaneet odottaa viikkokaupalla että lomani alkaa (jotta mummi saa vapautuksen lapsenhoidosta ja poika aidosti läsnä olevan äidin). Kiitos myös kaikille niille joita en ole tässä erikseen maininnut sekä eiliselle saunailtaporukalle – oli ihana, ikimuistoinen ilta.

KIITOS opista, kärsivällisyydestä, ystävällisyydestä ja ystävyydestä.

Kiitos kaikille päiväkirjani ahkerille lukijoille, joista osan olen kuulemma saanut koukutettua oikein tosissaan. Nyt teidän on aika löytää jotain muuta kesähuumetta, sillä tämä on ainakin tällä erää viimeinen päiväkirjamerkintäni.

Ja nyt - Matti ja Teppo sen tietävätkin - ”Näin se kesäloma toimii…!”

Kiuruvedellä 10.7.2009

kesäpiikanne Johanna