Miksi me suomalaiset haluamme perustaa aina uuden yhdistyksen, kun haluamme johonkin vaikuttaa. Kysymys palautui mieleeni, kun luin Suomalaisesta Maaseudusta (15.10.) uudehkon Pihvikarjan kasvattajien liiton puheenjohtajan Antti Veräväisen haastattelua. Haastattelusta käy esiin tärkeimpinä tavoitteina saada lisää jäseniä ja edustaja jokaiseen mahdolliseen työryhmään ja komiteaan jne. Toivotan onnea, vaikka en ainakaan jälkimmäiseen tavoitteeseen, ainakaan edunvalvontamielessä usko pätkääkään.
Eivät Pihvikarjaliiton taustavoimat olleet ensimmäisenä keksimässä omaa liittoaan. Sianlihantuottajat tekivät samoin jokunen vuosi sitten. Luulen ”Siperian opettaneen” jo molemmille ryhmille edunvalvonnan vaikeutta. Myös maitovaltuuskunta syntyi 90-luvun puolella maidontuotannon ja meijerikentän etuja ajamaan. Myös viljanviljelijöillä on ollut omaa liikehdintäänsä.
En halua arvioida, miten ao. tahot ovat toimissaan onnistuneet, vaan pohdiskella kehityksen syitä. Miksi jokainen tuotantosuunta kokee välillä, ettei MTK aja juuri heidän etujaan? Keskeisin syy lienee se, kun tilannekuvaa ei tunneta tarpeeksi hyvin, syntyy käsitys, ettei juuri oman tuotantosuunnan eteen ole tehty kaikkea mahdollista. Toki on niin, että MTK:n johtokunta on joutunut tekemään kipeitä valintoja.
Ymmärrän tietyn alueellisen eriarvoisuuden tunteen ja välillä myös tuotantosuuntien pettymykset. Mutta jotain teemme MTK:ssa väärin, kun yksittäisten asioiden takaa eivät eri tuotantosuunnat aina näe kokonaisuutta. Nykyinen tilanne on kaikille vaikea, mutta vaikeusaste vaihtelee alueittain ja tuotantosuunnittain. Jokaisen hyväksymää oikeudenmukaista tasapainoa ei ole olemassa.
Jos otetaan esimerkiksi Pihvikarjaliitto, joka on juuri palkkaamassa osapäiväistä toiminnanjohtajaa. Tehokas ihminen pitää olla, jos pystyy vaikuttamaan asioihin vähänkään. On hyvä, että ihmisillä on usko parempaan lopputulokseen. Jos MTK ei saa muutosta sata- ellei peräti tuhatkertaisella resurssilla (etenkin, jos lasketaan mukaan koko MTK-konsernin vaikutusmahdollisuudet), niin vaikea on kuvitella puolipäiväisen toiminnanjohtajan sen tekevän.
MTK:ssa on meneillään strategiaprosessi ja meidän onkin syytä tarkastella kriittisesti toimintatapojamme. Väitän, ettemme ole MTK-laisessa edunvalvonnassa epäonnistuneet, kun ottaa huomioon EU-pelikentän jossa toimimme. Mutta torjuntavoitoilla on paha röyhistellä, jos joku uskoo tyrmäysvoittoihin - olivat ne sitten realistisia tai eivät.
En tunne eri tuotannonalakohtaisten organisaatioiden tavoitteita, mutta melko varma olen päällekkäisestä toiminnasta. Minusta ei ole järkevää synnyttää uusia, viljelijöiden rahoituksella toimivia, erillisiä edunvalvontaorganisaatioita, korjataan mieluimmin olemassa olevien toimintaa. Tiloilla taitaa olla kustannuksia jo ihan tarpeeksi. Kaikki muu tilojenvälinen yhteistoiminta, sosiaalisesta markkinoinnilliseen, on lämpimästi tervetullutta.
MTK:n strategiatyössä meillä on velvollisuus katsoa, mitä voisimme edunvalvonnassamme parantaa, jotta voimme kanavoida koko luonnonvara-alan voiman samaan kohtaan. Läpimurtoihin tarvitaan voimien keskitys, ei niiden hajaannus.
En tiedä mikä on paras tapa toimia, mutta tiedän mikä se ei ainakaan ole.
Tutustupa Visa Pihvikarjaliiton sääntöihin. Ei siellä mielestäni ollenkaan kuopata MTK:ta edunvalvonnan hoitajana, mutta Pihvikarjaliitolla voi kyllä olla tehtävänsä suomalaisen pihvilihantuottajan järjestönä ja kyllä - edunvalvojana.
Otetaanpa esimerkiksi eläinten hyvinvoinnin tuki: lainsäädäntöä valmistellessa olisi tarvittu emolehmätuotannon asiantuntemusta monessakin kohtaa. Jos liitto olisi ollut asetusta säädettäessä olemassa ja siltä olisi lausunto pyydetty, olisi monta sellaista kohtaa voitu jo ennen lain säätämistä selventää, mitkä nyt jääävät mahdollisessa valvontatilanteessa ihmeteltäviksi.
Suomalainen naudanlihantuotanto perustuu lypsykarjan tuottamiin välitysvasikoihin, enkä mitenkään väheksy sitä, mutta pihvilihan tuottaminen on eri juttu. Puhdasrotujalostajilla, risteytysemojen tuottajilla, pihvivasikan tuottajilla ja pihvilihan tuottajilla ei ole tähän mennessä ollut yhteistä yhdistystä, joka toisi alan kysymyksiä esille keskitetysti.
MTK voisi mieluummin nähdä Pihvikarjaliitossa yhteistyökumppanin, jolta saa tietoa ja preppausta alan erityiskysymyksissä silloin kun sitä neuvottelupöydissä tarvitaan. Edunvalvontaa se on kuluttajatyökin ja loppujen lopuksi se on kuluttaja, joka olemassaolomme oikeutuksen ratkaisee. Tuskin tässä niin paljon päällekkäistä kylvöä tulee, että kovasti lakoon pakkaa, mutta kun saatais ne naimaraidat kapeemmiks.
[02.11.2008 22:37]
Näinhän se maailma tuppaa menemään aina silloin tällöin ja varsinkin näissä edunvalvonta-asioissa. Muistan aikaa jolloin silloinen broilerjaosto, nytttemmin lihasiipikarjajaosto, eli alkutaivaltaan ja br-kentässä käytiin paljonkin keskustelua siitä pitäiskö perustaa oma edunvalvontaorganisaatio. Onneksi järki voitti ja jaosto toimii MTK:n sisällä osana sitä.
Jaosto on varmaan ainoa, onkohan vieläkin, jonka jäsenet valitaan teurastamoalueittain jäsenkunnan esityksestä ja jonka sitten valtuuskunta vahvistaa. Tätä mallia voisi hyvinkin kehittää edelleen joka sektorilla samansuuntaiseksi ja vielä ehkä niinkin tulevassa MTK:n strategiassa, että merkittävien jaostojen puheenjohtajat olisivat suoraan MTK:n johtokunnan jäseniä. Uskoisin tämän lisäävän kunkin tuottajasektorin luottamusta MTK:n edunvalvonnassa.
[31.10.2008 20:12]
Visaisesti ajattelin itsekin asiasta, kun kirjeen asiasta sain. Muistaakseni Ikaalisten pihvikarjapäivillä tätä perustivat.
Runsas kuukausi takasin kierrettiin puhelinkierros, yks emäntä mullekin soitteli, siinä jaakamisessani olin mieltä, että ammattiyhdistyksemme mtk on jo. Perustelujen jälkeen lupasin sen satasen maksaa ja kattella. Nyt kun ajattelen asiasta tarkemmin, niin etujärjestölle olisi parempi perustaa pihvikarjajaosto tai jotain semmosta ja se satanen mtk jäsenmaksun oheen jaostomaksuna.
Olis sitte voimaa ja osaamista takana. Eikä kuluisi se toiminta jäsenmaksujen ja tilitoimiston ja toiminnanjohtajan opettamiseen. Toivon mtknkin sopivasti tarjoavan osaamistaan!
[26.10.2008 15:36]
Kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.
Visa Merikoski