Venäjän puutullit ovat heijastuneet Suomen puunjalostuksen ketjuun voimakkaasti lähes parin vuoden ajan. Teollisuus on ilmoittanut supistuksista, on lomautettu ja yt-neuvotteluja on parhaillaankin menossa.

Metsänomistajina katsomme ihmeissämme, kun edelleenkin meitä syyllistetään korkeasta puun hinnasta, vaikka teollisuushan se itse lopulta päättää, minkä hinnan se meille maksaa. Tosiasia on myös, ettei meidän puullamme ole hintaa, jos sillä ei ole kysyntää ja jos ei joku siitä jotain maksa. Samassa veneessä teollisuuden kanssa ollaan.

Metsänomistajat ovat tulleet koko sen ajan, jolloin metsälle alkoi muodostua hintaa, teollisuuden peesissä. Meitä on arvotettu teollisuuden maksaman puunhinnan mukaan. Meidän saamamme tulo on ollut tutkijoiden ajattelun mukaan ”jäännöserä” eli se mikä puunjalostuksen arvoketjusta on jäänyt. Tähän ajatteluun metsäammattilaisetkin on opetettu.

Minkälainen on se edunvalvonta, jonka metsänomistaja tarvitsisi tänä päivänä?

Riittäkö se edunvalvonnaksi, että saamme puusta teollisuuden maksaman hinnan vai pitäisikö etsiä sitä edunvalvonnan sisältöä, joka toteuttaa metsänomistajan tahdon – myös senkin mahdollisuuden, että hän ei tahdokaan myydä puuta siihen tahtiin kuin teollisuus puuta tarvitsisi. Mikä on se henkinen hinta, että metsänhoitomaksut kerätään veroluontoisesti? Metsänomistajathan maksavat siitä, että valtio hoitaa maksun keräyksen. Mutta menettääkö metsänhoitoyhdistys jotain imagostaan metsänomistajan omana yhdistyksenä?

Missä määrin metsänomistajalla on oikeus omaan tahtoon, sellaiseen metsänhoitoon ja myyntiin, minkä hän haluaa? Koen, että metsälainsäädännön ja metsänhoitosuositusten puitteissa pystyn kohtuullisen hyvin toteuttamaan toiveitteni mukaista metsänhoitoa ja omistajuutta.

Vastuullisen metsänomistajan olisi tarpeen aika ajoin pohtia, ovatko hänen järjestönsä siinä asennossa, että ne palvelevat jäsentensä tarpeita? Miten pitkälle riittää metsänomistajan asian hoitamisessa se, että kantaa huolta ensi sijassa teollisuuden puuhuollosta? Entä miten hyvin me metsänomistajat tiedämme, mikä on meidän etumme ja mitä me haluamme, tunnemmeko me riittävän hyvin oman metsämme ja metsätaloutemme?

Onko Suomella varaa siihen, että metsänomistaja voi toteuttaa tahtoaan metsänhoidossa ja jopa suojella metsänsä, jos haluaa? Mikä on metsänomistajan etu, jolta pohjalta odotan edunvalvontaa? Itse pidän kolmea asiaa oleellisena: Metsälläni säilyy arvo. Metsäni on ainakin siinä kunnossa luovuttaessani sen aikanaan, kun se oli hankkiessani sen. Mutta sillä välillä pystyn hyödyntämään metsäni antamia tuottoja kestävällä tavalla. Metsäni monimuotoisuus säilyy.

Kyselen itseltäni, miten näihin toiveisiini vastaavat tämän hetken organisaatiot, joihin metsänomistajana kuulun. Eri aikoina on vastattu erilaisin organisaatioin. Metsänhoitoyhdistyksiä alettiin perustaa sata vuotta sitten. Metsäliitto 50 vuotta sitten. Pääkaupunkiseudun metsänomistajat 25 vuotta sitten. Metsänomistajien liitto Järvi-Suomi vajaat 10 vuotta sitten.

Kukin voi arvioida omalta kohdaltaan, miten organisaatiot, joihin kuuluu, vastaavat omia toiveita ja odotuksia. Ajassa elävän järjestön on aiheellista tarkistaa jatkuvasti, kuinka sen tavoitteet toteutuvat arjessa. Mättääkö jossain, kun koen tarpeelliseksi olla jäsenenä neljässä järjestössä? Yleensä olisi jäsenenäkin helpompi toimia, jos olisi vain yksi järjestö edunvalvojana.

Olemalla mukana meitä koskevissa päätöksenteon paikoissa arvostamme omaa omistajuuttamme ja metsänhoitoamme. Parhaillaan on menossa metsänhoitoyhdistysten valtuustojen vaali - viimeistä viikkoa. Äänestämällä osallistumme vastuunkantoon yhdistyksemme toiminnasta. Se on myös arvostuksen osoitus. Vielä on pari päivää aikaa antaa valtakirja omalle ehdokkaalle.