Lapsuudenkotiin muuttaminen herättää omituisia tunteita. Tuntuu tutulta, mutta ei kuitenkaan oikeastaan kodilta, ei omalta. Kuin olisi vieraana omassa kodissaan, elämässäänkin.
Tavarat alkavat pikkuhiljaa löytää paikoilleen. Samoille paikoilleen kukin tavaralaji kuin missä äitinikin niitä säilytti. Kattilat kattilakaappiin. Kirjahylly kirjahyllyseinälle. Työkaluihin ja koneisiin nyt ei edes uskalla koskea.
Onko minusta tulossa äitini? Niinhän meitä pelotellaan, että halusimme tai emme, alamme ennen pitkää muistuttaa vanhempiamme. Hyvässä ja pahassa.
Minä kuuntelen talon narinoita, yritän miettiä remonttia, muutosta. Mutta lapsuudenkotiaan on vaikea katsoa uusin silmin. Mitä pitäisi muuttaa? Kun kaikki on paikallaan, niin kuin on aina ollut.
Onko minusta tulossa konservatiivi?! Apua!! Minähän olen aina halunnut tehdä kaiken juuri päinvastoin kuin pitäisi. Kiertää, vastustaa, keksiä vaihtoehtoja ja kyseenalaistaa. Ja nyt minä olen ihan avuton. Olisi ollut helpompaa ostaa tontti ja metsäpalsta jostain muualta. Aloittaa tyhjästä, ilman menneiden sukupolvien taakkaa.
Tai eihän minulla mitään taakkaa ole. Äidilläni oli. Asui yli 20 vuotta anoppinsa valvovan silmän alla. Ja se silmä ylsi kyllä ihan kaikkialle. Minun silmäni on vain kuviteltu katse olan takaa. Arvioiva. Vaativa. Tuossa on aina ollut omenapuu ja tuossa työtakin naulakko. Jos siirrät sen, jotain kamalaa tapahtuu. Talo narahtaa varoittavasti.
Miehelleni tämä on ymmärrettävästi helpompaa. Ei ole muistoja, valmiita paikkoja tavaroille ja ajatuksille. Voi vapaasti suunnitella. Tuosta seinä pois ja tuohon terassille jatko-osa, makuuhuoneeseen vaatehuone ja vierassiipeen biljardipöytä, ehdottomasti.
Ja minä seison epäkäytännöllisessä käytävässä arkkupakastimen vieressä hillopurkki kädessäni haistelemassa lapsuuden tuoksua. Kun piti miettiä, voisiko sen pakastimen siirtää keittiön kulmaan ja tehdä kellariin viinikaapin. En minä tiedä. Mutta pakastimen kansi oli kauhean painava kun pienenä yritti pihistää sieltä jäätelöä. Ja äiti huomasi aina.
Minä yritän yletä tyttärestä isännäksi. Emäntää minusta ei tule, vaikka leivoinkin jo yhden ihan kelvollisen raparperipiirakan.. Vaeltelen ympäri taloa ja pihoja kuin irtolainen. Siirtelen kippoja ja lipastoja. En uskalla vielä tarttua mihinkään. Odotan. Että kasvan roolini kokoiseksi, kotoudun, lakkaan ajattelemasta katsetta olkani takaa.
Lapsuudenkodin muistot, arvot ovat aina sydämessä. Jokaisessa askeleessa tunnet sukupolviesi ketjun ja jatkuvan katseen selässäsi. Vaikka teetkin niinkuin sydämesi sanoo. Ja se ei vuosienkaan kuluttua muutu. Kaikki tämä voi tuottaa iloa elämääsi ja rakkautta, mutta myös haikeita muistoja poisnukkuneista läheisistä.Vaikka jokainen marjapensas ja puun kaataminen sattuu sydämeesi, kun muistelet juuri itsesi tämän puun alla keinumassa ja leikkimässä, siltikin jokainen tekee omat ratkaisunsa ja jopa se ainut lapsuudenkoti on kuitenkin vain paikka, jossa asut.
Onneksi vaihtoehtoja on aina ja elämäänsä voi itse vaikuttaa. Koti on kuitenkin siellä, missä sydän on. Ja sydän siellä, missä rakkaimpasi. Vain uskomalla omaan sisimpäänsä ja rakentamalla sen mukaan elämänsä kodin,joko hetkeksi, vuosiksi tai niin kauan kuin se oikealta tuntuu. Kaikestahan voi lopulta luopua, kuten myös siitä sukupolvien taakasta. Se voi kestää aikansa, mutta se kannattaa. Oikein ihanaa onnea teidän uuteen vanhaan kotiin=)
[21.06.2010 21:17]
En ole talon tytär, vaan talon miniä, mutta silti pystyn yhtymään kirjoituksen sisältöön täysin :)
[18.06.2010 09:06]
Ajattele sitä kaikkea lämpöä ja rakkautta mikä siinä talossa on sisällä. Ja entäs ne kummitukset ja möröt! Hui, miten ihanaa.
Entä miten mies kärsii, kun kaikella on jo paikka ja arvo.
Pojassa elää sukupolvien jatkumo, rasite vai mikä ?
[10.06.2010 16:25]
Sullahan juttu luistaa! Hyvä kirjoitus! Tosin on se kyllä outoa myös muuttaa toisen lapsuudenkotiin. Pakko remontoida ja yrittää tehdä paikasta oman näköisensä. Mutta silti tuntuu, että olisi kylässä koko ajan...
[10.06.2010 08:58]
Kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.
