Keväällä kirjoitin siitä, kuinka luonnon ylitsepursuavat äänet hyökkäävät päälle eikä intohimoisen satakielen säksätykseltä saa edes nukuttua. No nyt kyllä nukuttaa. Ja pihalla on niin hiljaista että todellakin kuulee omat ajatuksensa. Mutta luonto ei edelleenkään malta olla tunkematta pihapiiriin.

Ilves kasvattaa lähimetsässä kahta pentuaan. Koiran kanssa iltapimeällä lenkkeillessä saattaa silloin tällöin nähdä vilahduksen pennuista, kun ne emonsa kintereillä luikkivat pois polulta. Kesällä ilvesemo oli tarjoillut pennuilleen peuranvasaa. Koparat löytyivät taimikonreunasta. En tiennyt, olinko enemmän harmissani peurojen puolesta vai tyytyväinen, että männyntaimien vuosikasvaimet saivat olla loppukesän kohtuullisen rauhassa.

Kylän hirviporukka sai minusta vahvistuksen täksi syksyksi. Ensimmäisenä jahtiviikonloppuna saatiin yksi kaato, sitten oli pitkään hirvilangoilla hiljaista. Kaikenlaisia omituisia havaintoja todennäköisesti lentäen liikkuneista hirvistä kyllä tuli enemmän ja vähemmän luotettavista lähteistä, mutta vilaustakaan ei nähty.

Kunnes eräänä iltapäivänä alkoi tapahtua. Oikeastaan kaikki alkoi toimitusneuvoston kokouksesta, jossa keskusteltiin kauttarantain myös uudesta hirvikannan hoitosuunnitelmasta. Kun olin lähdössä kokouksesta kotiin, mieheni soitti, että nyt on tilanne päällä. Järven yli oli uinut hirvilehmä vasan kanssa suoraan meidän pihaan. Siellä sitä nyt pyöri puoli kylää taskulamppujen kanssa etsimässä jälkiä.

Hyppäsin junaan. Päästyämme melkein Lahteen asti juna äkisti jarrutti ja pysähtyi keskelle pimeää metsätaivalta. Kirosin, että nyt jos se ajoi hirven yli niin tässä kestää kauan. Ja niinhän sieltä jo ystävällinen konduktööri kuulutti, että pieni hetki, kaavimme vaan tuon hirven tuolta tuulilasista. Soitin kotiin, että nyt näitä hirviä alkaa olla tälle päivälle vähän liikaa. Pahinta tietysti oli, että kyseinen raato oli pari kilometriä naapuriseuran puolella..

Tarkemmassa jälkien seurannassa selvisi, että pihaan uineet hirvet olivat jatkaneet saman tien takaisin järven yli. Karkuun ne oli vastarannalta ajanut alun perin siellä majaileva karhu, joka oli jäljistä päätellen hätyyttänyt niitä kohti rantaa.

Kun vielä samaan syssyyn soitteli sukulaisperhe Keski-Suomesta, että susi oli yllättänyt lapset koulumatkalla, alkoi tosiaan tuntua, että luonto on vähän liian lähellä. Ja että satakielet ja iltaisin välikatossa mellastavat hiiret kuitenkin aika pieni ongelma suurpetojen rinnalla. Mutta silti mieleeni ei ole tullut, että en uskaltaisi lähteä illalla yksin otsalampun kanssa lenkille.

Kyllä minusta ihmiset kuitenkin ovat paljon pelottavampia.