Minusta tulee syksyllä maanviljelijä. Metsänomistaja olen ollut vajaan vuoden. Kuitenkin olen aika vakuuttunut, että maanomistaminen sopii minulle huonosti. Se nimittäin tuo minussa esille epämiellyttäviä piirteitä: ylihuolehtivuutta, jopa mustasukkaisuutta.

Minulla on luontosuhdeongelma.

En ole mitenkään erityisen äidillinen. Ylihuolehtivaisuus ei siis ilmene suhteessa lapseeni tai lähimmäisiini, kuten ilmeisesti useimmilla naisilla. Sen sijaan ensikosketuksen todelliseen äidin tuskaan koin joskus opiskeluaikana kun silloisen poikaystäväni kanssa kokeilimme hänen kotimökillään kasvimaaviljelyä.

Huolesta suunniltani valvoin ja säntäilin keskellä yötä kaatosateessa ja mietin, pitäisikö härkäpavuille käydä rakentamassa jonkinlainen sadekatos, kun maa lainehtii ja nehän raukat hukkuvat ja mitä me sitten syksyllä syödään…! Olin itsekin järkyttynyt moisesta kokemuksesta. Poikaystäväni oli kärräämässä minua välittömästi psykiatrille.

Olin jo onnistuneesti unohtanut kyseisen episodin elämässäni. Kunnes männätalvena se iski taas. Tällä kertaa 5-vuotiasta männyntaimikkoa kohtaan. Olin juoksulenkillä taimikon reunan metsäautotiellä kun tajusin, että suurin osa taimista on taipunut luokilleen hangen alle. Siellä ne raukat huppukuurussa kituivat kohti kevättä odottaen, että joku tulisi pelastamaan…

Joten tuumasta toimeen. Juoksulenkin asemesta vietin kaksi tuntia kaivellen ja kopistellen puuparkoja ylös hangesta ja eroon lumitaakasta hartioillaan. Kävi muuten puolimetrisessä hangessa treenistä ihan hyvin. Kotiin päästyäni (tai eihän se vielä ole minun kotini, vasta on esikauppakirja tehty, mutta siitä tuonnenpana) kerroin urotyöstäni ja odotin jonkinlaista kiitosta, mutta mieheni ja isäni olivat kerrankin harvinaisen yksimielisiä jostain: Hullu se on.

Sittemmin olen yrittänyt etsiä näkemykselleni vahvistusta ja kirjoitinpa taimikoiden lumituhoista verkkouutisenkin. Ja onneksi kyllä ainakin metsänhoitoyhdistyksen miehet ja naiset ovat sitä mieltä, että ei moisesta harrastuneisuudesta ainakaan haittaa ole, mikäli sitä ei suorita kovassa pakkasessa jolloin taimien latvat ovat vaarassa katketa.

Saa nähdä mihin tämä vielä johtaa. Mieheni tuskin malttaa odottaa ylireagointejani, kun peurat popsivat viljaa väärästä pellosta tai porkkanakemppi iskee kasvimaallemme… Ja vaikka metsätöitäkin on tehty pienestä pitäen, tapahtuuko minussa joku kumma muutos nyt kun metsä on ihan omaa? Olisi siinä sitä uudistuskypsää kuusikkoa, mutta raaskiiko sitä sittenkään, kun kanttarellejahan voi sattua… ja entäs minun maisemani sitten?

Ei, uskon kyllä pystyväni säilyttämään jonkinlaisen rationaalisuuden. Mutta luonnon omistaminen on kyllä oikeasti aika vastuullista puuhaa. Tasapainoilua ”luonnon valinnan”, väistämättömän kiertokulun ja oman aktiivisen hoitajaroolin välillä.

En usko, että isäni on paljon näitä asioita pohtinut: Kun on aina ollut osa luontoa, ei luontosuhdettaan sen kummemmin tarvitse eritellä. Homma sujuu ihan luonnostaan. Minä sen sijaan taidan olla sen verran jo vieraantunut, että minun pitää tuokin erikseen opetella. Viljelemään ja varjelemaan.