Avioliitto on riski, avoliitto vielä suurempi. Siis jos sattuu omistamaan yhteisen maatilayrityksen sen siipan kanssa. Suurin piirtein näin luennoi MTK:n lakimies Maire Lumiaho aikanaan maaseutunuorille ja kirvoitti hermostunutta hörähtelyä yleisöstään.

Mutta niinhän se on. Olen kuullut mutkan kautta monista surullisista tapauksista, kun tila ja omaisuus ovat olleet kaikkinensa toisen puolison nimissä ja eron tultua toinen osapuoli on sitten jäänyt puille paljaille, vaikka on varmasti kantanut kortensa kekoon yhteisen talouden eteen. Riskienhallinta on pettänyt tai sitä ei ole mietitty ollenkaan. Julmaa mutta totta. Rakkaus on rakkautta mutta bisnes on bisnestä.

Minulle naimisiinmeno ei koskaan ollut mikään ”juttu”. Ihan kiva, että on joku ihana ihminen rinnalla raahustamassa tätä elämän arkea, mutta papit, seurakunnat ja muut instituutiot saivat minun puolestani pysyä rakkauselämäni ulkopuolella. Naimisiin kuitenkin päätettiin mennä kun lapsi syntyi, etupäässä juridisista syistä. Ja varmasti hyvä niin.

Kovin suurelta askeleelta se ei silti siinä vaiheessa tuntunut. Ei läheskään niin suurelta kuin paria vuotta myöhemmin nimien laittaminen yhteiseen maatilalainapaperiin, jossa oli aivan liian pitkä rivi nollia. Siinä sitä minun mielestäni todellinen rakkaus punnittiin. Avioliitostahan nyt pääsee eroon koska vaan, mutta muutama sata tonnia lainaa sitoo kummasti yhteen vaikka rakkaus välillä vähän rakoilisikin.

Riskienhallinta-asiat käytiinkin sitten läpi saman tien. Avioehdot, testamentit, vakuutukset ja muut rankat asiat yritin aluksi sivuuttaa eriasteisella huumorilla, mutta ymmärsin kyllä, että ei tässä nyt mistään leikkipapereista ole kysymys.

Avioehto. Hurjaltahan se aina kuulostaa, mutta asiat piti ajatella. Että jos.. kättäpäälle ja nimet paperissa eivät riitäkään ja rakkaus joskus loppuu. Ja se maatilanpito ei sitten lopukaan. Mikä on sinun ja minun ja mitä lapsuudenkodille tapahtuu? Jaetaan kahtia kaikkinensa ja toinen muuttaa piharakennukseen? Yksinään kaikkien töiden tekeminen ja lainan maksaminen tuskin kummaltakaan luonnistuisi. Ja mitä jos ei pystytäkään sitten sulassa sovussa ja järkevästi asioita hoitamaan?

Sitten se vielä pahempi skenaario. Jos jompikumpi kuolee. Keskinäinen hallintaoikeustestamentti piti tehdä ja miettiä lapsen osuus ja oikeus perintökaaressa ja monia muita rankkoja asioita joiden miettiminen veti hiljaiseksi jopa meidätkin. Pelotti sanoa sellaisia asioita ääneen. Ihan kuin niitä ei olisi ollut aiemmin olemassa, mutta niiden sanominen olisi tehnyt ne jotenkin enemmän todelliseksi.

No, nyt on ainakin pääperiaatteet pohdittuna ja paperilla. En tiedä, onko olo turvallisempi vai olisinko onnellisempi ihminen jos näitä asioita ei olisi tarvinut pohtia ollenkaan.

Mutta joka tapauksessa: Suosittelen, itse kullekin. Kun sitä ei koskaan tiedä.