Olisi kyllä kiva tietää, miten jouhevasti sukupolvenvaihdokset noin keskimäärin sujuvat. Menevätkö asiallisesti neuvotellen hyvässä yhteisymmärryksessä kaikkien toiveet ja tarpeet huomioiden sekä verot ja muut turhat kulungit ovelasti minimoiden, kaikkien parhaaksi? Vai niin kuin meillä näyttää menevän.

Minä olen yrittänyt ymmärtää. Vanhempiani, verottajaa, lainsäätäjää, pankinjohtajaa, EU-virkamiehiä, kuluttajaa, ympäristöä ja isänmaatakin. Muun muassa. Sekä matematiikkaa, fysiikkaa, biologiaa, psykologiaa, verojuridiikkaa, arvonlisäverotusta ja leikkuupuimurin rasvanippaa mutta jossain on piruvie mentävä raja! Minä sentään olen vaan ihan tavallinen maatalous-metsätieteiden maisteri joka on opiskellut parisataa opintoviikkoa eri tiedekunnissa jonkinlaisessa huippuyliopistossa.

Minä en tottavie ymmärrä, millainen fakiiri täytyy ihmisen olla, että pystyy yhden pikkutilan toiminnan ymmärtämään ja sen siirtämään isältä tyttärelle, kaikille edullisimmalla tavalla. Täytyyhän sellainen löytyä!? Kun periaatteessa mitään erimielisyyksiäkään ei pitäisi olla. Sillä niitä alkaa tulla epäilemättä vasta siinä vaiheessa kun päästään keskustelemaan viljelymenetelmistä teemalla: Näin on aina tehty ja niin teette tekin. Voihan luopumistukisopimuksen ansiotulorajat!

Mutta kun on käyty läpi kuutiometri kustannuslaskelmaa ja liiketoimintasuunnitelmaa kolmella eri menetelmällä väännettynä, luettu lakia ja vero-oppaita ja keskusteltu ynnä katseltu nurkkia ja petäjiä jos jonkinmoisen neuvojan kanssa, eikä vieläkään kukaan osaa vastata kysymykseen miten tämä nyt kannattaa tehdä, niin voihan siinä hermo mennä.

Niin kuin menikin. Ja isäpapalta kanssa. Kun pitää laskea ja lasketuttaa verotusarvot, perintöverot, lahjaverot, aloitustuet, luopumistuet, investointituet ja siihen päälle vielä organisoida muutot, remontit, perehdyttämiset ynnä yhdet syntymäpäivät ja ristiäiset kaupan päälle. Tietysti samalla viikolla. Ja sitten vielä jättää elämäntyönsä ja kotinsa tällaisten osaamattomien taivaanrannanmaalareiden käsiin.

No. Onneksi äitini on oppinut tehokkaaksi erotuomariksi. Peli poikki ja aikalisä. Osapuolet omiin nurkkiinsa puhisemaan ja priorisoimaan tavoitteensa ja aikataulunsa uusiksi. Parin tunnin neuvottelutauon jälkeen yritettiin uudestaan ja saatiin kuin saatiinkin jonkinlainen katseenkestävä kompromissi aikaiseksi. Jokainen joutui joustamaan jossain. Meidän osaksemme koitui ainakin asuminen puoli kesää pahvilaatikoiden keskellä remonttia odottelemassa. Lakimiehen ja pankinjohtajan osaksi koitunevat kaikki taloudelliset hyödyt…

Nyt kun esikauppakirja on kirjoitettu eikä lakimiehen pakeillakaan tarvinnut olla kovin monesta asiasta eri mieltä (jännä asia tämä perheensisäinen viestintä, mikseivät ne muka lue minun ajatuksiani?) tuntuu jo siltä, että tästähän voi sittenkin tulla jotain.

Ajatus maanviljelijäksi ryhtymisestä tuntuu kyllä edelleen yhtä epätodelliselta kuin yhdeksännellä kuukaudella raskaana ollessa ajatus siitä, että kohta olisi äiti. Kyllä se siitä suttaantuu. Ja ehkäpä samalla tavalla on onneksi, että ei todellakaan tiedä, mitä tuleman pitää.

Sitten muistin sen leikkuupuimurin huoltokirjan ja rasvanippakaavion. Ja minä tajusin, ensimmäistä kertaa, että ihan oikeasti jonain päivänä vääjäämättä tulisin osaamaan viljellä viljaa. Kaikkine koneineen, viljavuusanalyyseineen, EU-tukipapereineen, kasvinsuojeluaineineen, suojavyöhykkeineen ja arvonlisäverovelvollisuuksineen. Minä oikeasti joutuisin oppimaan ja tekemään itse sen kaiken. Halusin tai en.