Ensimmäinen kokonainen vuosi maanviljelijänä alkaa olla paketissa. Taloudellinen tilinpäätös näyttää ainakin sen, että paljon poistoja - vähän veroja. Mutta henkinen tilinpäätös sen sijaan näyttäisi jäävän paljon enemmän plussan puolelle.

En ole mielestäni aikoihin ollut näin psyykkisesti tasapainoinen. Moni lähipiiristäni varmaan tässä vaiheessa järkyttyneenä miettii, millainen sitten olen aiemmin ollut, mutta tunne onkin lähinnä subjektiivinen. Koska maatilalla on koko ajan jotain tekemistä, saa töissä ja ihmissuhteissa mahdollisesti kertyvän pahan olon purettua välittömästi, tehokkaasti ja tuottavasti. Pätkittyään peräkärryllisen polttopuita ja pinottuaan ne pannuhuoneeseen tuntee itsensä niin superihmiseksi, että sitä olotilaa ei kovin monin keinoin voi hankkia. …eikä klapishowsta tule krapulaa.

Toki pahaa oloa voi kertyä siinä fyysisessä työssäkin. Viimeksi niin kävi kun laitettiin traktoriin liian pieniä talviketjuja renkaisiin. Miten voikin sataa räntää niin paljon ja yksinkertaiset rautakettingit heittäytyä niin hankaliksi?

Sitten on tämä sosiaalinen puoli. Vaikka voisi luulla, että yksin metsässä asuminen on jotenkin epäsosiaalista. Ehei, sosiaalisuuden ilmentyminen vaan on erilaista. Tärkeää on esimerkiksi ollut opetella peräkylän autojen merkkejä ja rekisterinumeroita, että osaa tervehtiä oikeita ihmisiä. Ja opetella tunnistamaan omat sukulaiset. Niiden kaikkien kanssa kun ei kuulemma saa olla puheväleissä. Ja käydä lenkillä oikeaan aikaan. Jos käy väärään aikaan, ei nää ikinä ketään, mutta kun tarkkaili isän toimintamallia, eli lähti liikkeelle sunnuntaina puoli kahdeltatoista, niin tunnin lenkin pystyi helposti venyttämään kolmeksi ja samalla sai hoidettua juoksevat asiat perunannostokoneen vuokrasta tiehoitomaksujen perintään.

Henkisen tilinpäätöksen plussapuolelle jää myös noin tuhannen uuden asian oppiminen. Minkään sortin maisterintutkinto tai työssäoppiminen ei vedä vertoja prosessille, joka alkaa siitä että uhmakkaasti hyppää puimurin uumeniin ja toteaa, että jos joku muukin on tästä selvinnyt niin kyllä piruvie minäkin…

Mutta nyt on Joulu. Viljat on myyty, talven puut tehty, koneet huollettu, traktori tallissa ja kaikki hengissä ja terveenä. Hetki aikaa huoahtaa ja käpertyä uuninpankolle olemaan ylpeä itsestään.

Viimevuoden sukujoulu onnistuikin yli odotusten: tänä vuonna ei nimittäin ole tunkua kinkun ympärillä. Eikä kinkkuakaan senpuoleen. Lähisuku pakeni kohti pohjoista niin että kura lensi. Ja Rauhamäen ex-sikatilalla syödään ensimmäisen kerran jouluhanhea. Hätävarana on kyllä poronpaistia, ihan vaan jos sattuu sen leivinuunin kanssa taas jonkinlainen virhearvio…

Vaikka en perinteistä perustakaan, joulukukat kuitenkin vein pojan kanssa naapureille. Siihenkin taloon, jossa asukas vaihtui viime vuodenvaihteessa eikä vielä ole ehditty tavata. Ensikohtaaminen teemalla ”meidän talosta on aina tuotu joulukukka tähän taloon” oli oikein onnistunut. Ja muutti kertaheitolla pohjalaispariskunnan käsityksen hämäläisistä sulkeutuneista ihmisistä.

Ennakkoluulottomia kohtaamisia, reipashenkisiä irtiottoja, sovellettua hulluutta ja muutenkin kaikin puolin vähemmän synkkää tulevaa vuotta kaikille!