Ennätyspaksu lumipeite on pääsiäisen tienoolla huvennut meillä lounaisessa Suomessa nopeasti. Runsaslumisen talven jäljitä routa on nyt vähän, vaikka pakkasia olikin poikkeuksellisen pitkään ja paljon. Näyttäisi siltä, että kylvöille päästään hyvissä ajoin ennen äitienpäivää.

Kolmen hyvän satovuoden jälkeen viljamarkkinatilanne on surkea. Kahden vuoden takaiset huippuhinnat ovat historiaa ja vilja on nyt halvempaa kuin viisi vuotta sitten. Kustannukset sen sijaan ovat nousseet. Erityisesti energia, apulanta ja koneet ovat selvästi kalliimpia kuin viisi vuotta sitten, vaikka parin vuoden takaisista energian ja lannoitteiden huippuhinnoista on toki tultu selvästi alaspäin.

Viljatilojen talous oli viime vuonna ennätyksellisen heikko. Alkutalvella 2010 Maatalouden Tutkimuskeskus ennusti, että viljatilojen kannattavuuskerroin viime vuonna olisi ollut vain 0,05. Viime vuoden tulosta rassasi erityisesti se, että huippukalliilla panoksilla tuotettu sato oli markkinahinnaltaan alhainen.

Isäntien ja emäntien mielialat ovat nyt kylvöjen edellä alamaissa. Pikaista paranemista hintoihin ei ole näköpiirissä. Maailman viljapörsseissä odotukset leipä- ja rehuviljan osalta ovat maltillisia ja kotimaisten ostajien näkemykset ainakin ensi syksyn osalta ovat sangen pessimistisiä.

Erityisen huonolta tulevaisuus näyttää ohran osalta, koska intervention antama pohjahinta poistuu ohralta ensi syksynä. Tätä ennen jännitetään vielä sitä, että pystyykö interventio lupaustensa mukaisesti vastaanottamaan kaiken sinne tarjotun viimevuotisen ohran ennen tulevan puintikauden alkua. Myös mallasohran tilanne näyttää huonolta, koska maltaan vienti ei vedä entiseen tapaan.

Osa meistä viljelijöistä odottaa, että vuoden 2008 tapainen hintapiikki toistuisi melko pian, koska melkein päivittäin saa lukea, että maailman ruuantuotanto pitää kaksinkertaistaa vuoteen 2050 mennessä. Tasaisella kasvulla tämä tavoite kuitenkin toteutuu ehkä yllättävänkin maltillisella 1,75 %:n vuotuisella tuotannon kasvulla. Esimerkiksi vehnän maailmanmarkkinahinnassa viimeisen sadan vuoden aikana suuria hintapiikkejä on aikaisemmin ollut hyvin harvoin, ehkä kerran 30 – 50 vuodessa. Pienempiä piikkejä puolestaan on ollut noin 6 – 8 vuoden välein. Jos siis maailman meno jatkuu yhtään entiseen tapaan, niin lähivuodet mennään mitä suurimmalla todennäköisyydellä melko maltillisessa hintakehityksessä.

Lasketaan omat tuotantokustannukset

Kun tukiuudistuksissa tuotanto on irrotettu tuesta, niin tarkoituksena on ollut antaa markkinavoimille enemmän tilaa. Tilatasolla tämä tarkoittaa sitä, että pitää itse laskea mitä kannatta tehdä. Omalla kohdallani olen laskenut, että rehuviljalla siemenet (2/3 omaa ja 1/3 ostosiementä), noin 300 kg NPK-apulantaa, puoli tonnia kalkkia, rikkamyrkky joka vuosi ja kirvatorjunta joka kolmas vuosi, 100 – 120 litraa polttoöljyä ja runsaan parin kympin varaosat, eli tarvikkeet minimissään maksavat vähintään 250 €/ha. Jos luvassa on syksyllä 60 – 70 euron tonnihinta rahtikulujen jälkeen, niin pitäisi saada 3,5 – 4 tonnia satoa saadakseen edes tarvikkeet maksettua, kiinteistä kustannuksista vielä puhumattakaan.

Mikäli ensi syksyksi ei ole viljalle etukäteen osoitetta ja tyydyttävää hintaa tiedossa tai vaihtoehtoisesti omissa laareissa riittävästi tilaa, niin ei kovin ihmeellisiä laskemia tarvita viljelysuunnitelmien laadintaan. Luonnonhoitopelto ja viherlannoitusnurmi ovat nyt varsin houkuttelevia vaihtoehtoja.

Tilaa tuotannon lisäämiseen kotimaassa on tällä hetkellä merkittävästi vain rypsin kohdalla. Kotimaiset öljynpuristamot käyttävät vuosittain lähes 300 miljoonaa kiloa rypsiä, josta yli puolet on viime vuosina ollut tuontitavaraa. Kiinnostus rypsin viljelyyn on nyt kuitenkin hyvässä nousussa ja eurooppalainen hintatasokin vaikuttaa viljoihin verrattuna kohtuulliselta. Huolellisesti hyvillä pelloilla viljeltynä rypsi on oivallinen lisä viljelykierrossa.

Uutena kasvina valikoimaan on tulossa myös härkäpapu, mutta toistaiseksi se ei vielä ole laajamittaisempi ratkaisu viljataseemme tasapainottamiseen.

MTK on koko talven ajan pyrkinyt yhdessä muiden vilja-alan toimijoiden kanssa tuomaan esille realistista kuvaa viljamarkkinoiden tilanteesta. Hyvän kokonaiskuvan tilanteesta saa esimerkiksi seuraamalla Vilja-alan yhteistyöryhmä (VYR) nettisivuja.

Viljelysuunnitelmien tekeminen on viimekädessä jokaisen tilan omalla vastuulla. Ajatus siitä, että viljelijän suunnitelmiin voitaisiin vaikuttaa ulkoisella ohjauksella tai yhteisillä päätöksillä ei varmasti sovi tähän päivään. Myös se tiedetään, että markkinatilanne ei parane barrikadeille nousemisella tai muulla joukkovoiman käytöllä.

Outoja asenteita liikkeellä maatalouspolitiikassa

Maatalouden tukijärjestelmät ovat lähes jatkuvasti muutosten kohteena. Tuntuu siltä, että uusien politiikkamuutosten suunnittelu alkaa jo ennen kuin entisetkään on ehditty kunnolla toimeenpanna.

Maatalouspolitiikan yhteydessä on kasvinviljelijöitä suuresti kummastuttanut eräät julkisuudessa olleet päättäjien arviot siitä, että tukijärjestelmissä pitäisi entisestään lisätä tuotantosuuntien välistä eriarvoisuutta. Ainakaan itse en ole koskaan täysin ymmärtänyt sitä, miksi naapuri piiriojan takana saa toista sataa euroa hehtaarilta enemmän tukea kuin minä ihan samanlaisesta vehnän tai juurikkaan viljelystä. Ymmärrän kyllä täysin sen, että kotieläinten hoito työllistää ja sitoo ihan eri tavalla kuin viljan viljely. Ymmärrän myös asian historialliset taustat: Kun kotieläintaloudessakin tuotantosidonnaisista tuista on jouduttu luopumaan, niin pinta-alaperuste on ollut selkeä ja helppo ratkaisu tarpeellisen rahan jakamiseen. Mutta jokainen kuitenkin helposti ymmärtää sen, että muutenkin varsin tunneherkillä lisämaamarkkinoilla asia aiheuttaa varsin kohtuutonta mielipahaa jo nykytilanteessa. Siksi MTK on irtisanoutunut moisista pyrkimyksistä.

Asian yhteydessä on esitetty myös arvioita siitä, miten vähällä työllä viljanviljelijät tulevat toimeen. Vanhasta kliseestä on tässä yhteydessä viisaasti unohdettu kärjekkäät ”kesällä Airistolla makaaminen” ja ”talvikauden vietto rahojen laskien”. Ainakin itse toivotan lämpimästi tervetulleeksi omalle tilalleni töihin täyttä palkkaa ansaitsemaan ensimmäisen sellaisen, joka tekee koko tilan kaikki työt neljän viikon eli 160 tunnin työpanoksella.

Kaikkiaan on selvää, että keskinäisellä riitelyllä maataloutemme asioita ei edesauteta. Järjestön sisällä meidän on onneksi suhteellisen helppo ymmärtää toinen toisiamme. Kun erilaisia epäkohtia kuitenkin lähes joka taholta löytyy, niin meidät on valitettavan helppo provosoida keskinäiseen vihanpitoon.

Pitkäjänteistä strategista pohdintaa tarvitaan

Maailman muuttuessa on tarpeen yhdessä etsiä keinoja myös maatalouden ja maaseudun aseman parantamiseen. Joskus viime vuosisadan alkupuolella halvan venäläisen viljan virratessa maahamme ajateltiin, että on edullisinta ohjata kotimaan kulutuksen ylittävä tuotanto voin vientinä englantilaisille. Jossain 1970 - 80 lukujen paikkeilla pohdittiin, että kotimaan kulutuksen ylittävä osuus oli kansantaloudellisesti edullisinta viedä pois maasta ohrana. Tämän jälkeen 1990-luvulla linjattiin ensin kansallisesti, sitten EU:n yhteisen politiikan osana, että on edullisinta pitää markkinat jotakuinkin tasapainossa pakollisen kesannoimisen avulla.

Tällä hetkellä meiltä puuttuu selkeä yhtenäinen strategia tämän keskeisen asian suhteen. Mielenkiinnolla odotan pystyykö kansallinen ruokastrategia tuomaan asiaan uutta näkökulmaa.

Lukuisissa muissa länsimaissa on viime vuosina ohjattu kohtuullinen osa pellon käytöstä bioenergian tuotantoon. Euroopassa se on pääasiassa joko maissipohjaista biokaasua saksalaiseen tapaan, rypsipohjaista biodieseliä tai viljasta valmistettua etanolia bensiinin jatkeeksi. Kaksi viimemainittua tapaa tuottavat myös runsaasti valkuaisrehua, josta Euroopassa on puute.

Parasta tietenkin olisi, jos pystyisimme viemään entistä suuremman osan maataloutemme tuotteista pitkälle jalostettuina erikoistuotteina ostokykyisille asiakkaille eri puolilla maailmaa. Kotimainen päivittäistavarakauppa tuo kuitenkin toistuvasti tuo esille sen, että kuluttajalla pitää olla saatavana myös tuontivaihtoehtoja, joten lisääntyvää tarvetta vientiin syntyy jo yksistään tätäkin kautta.

Itse uskon, että kotimainen tuotantokapasiteettiimme riittää vuosikymmeniksi eteenpäin myös siihen, että pellon tuotteita ohjattaisiin kohtuullisessa määrin polttoaineiden tuotantoon erityisesti sellaisin tavoin, joilla pystytään parantamaan myös valkuaisomavaraisuutta.

Jotkut arvelevat, että biopolttoaineiden tuotanto pellon tuotteista meillä Suomessa johtaisi lisääntyvään sademetsien raivaamiseen pelloksi Brasiliassa, mikä puolestaan lisiäsi hiilidioksidipäästöjä maailmassa. Kuitenkin oma talonpoikaisjärkeni sanoo, että biopolttoaineiden tuotanto kestävällä tavalla kotimaisista raaka-aineista vähentäisi valkuaisen tuontitarvetta, parantaisi kauppatasetta ja antaisi lisäksi työtä ja toimeentuloa monellakin tapaa.