Teollistunut maailma on tuottanut peruselintarvikkeita yli oman tarpeensa, mikä on johtanut maataloustuotteiden dumppaukseen kansainvälisillä markkinoilla. Useimpien kehitysmaiden maataloustuotanto ei ole kehittynyt odotetulla tavalla. Kehitysmaiden ruoan niukkuutta on hoidettu pääasiassa elintarvikeavulla. Elintarvikeavun roolista on käyty jatkuvaa väittelyä, mutta käytäntöä on jatkettu olosuhteiden pakosta. Toinen kiistanalainen asia on ollut vientituen käyttö kansainvälisessä kaupassa, josta nyt onkin kauppaneuvotteluissa ja käytännössäkin lähes täysin  luovuttu.

Maataloustuotteiden hinnat kääntyivät pari vuotta sitten jyrkkään nousuun ja ilmiö on nimetty ns. ruokakriisiksi. Hintojen nousuun vaikuttivat monet tekijä,t kuten huonot sadot, teollisuusmaiden rajoittava maatalouspolitiikka, bionenergia sekä väestön- ja ostovoiman kasvu. En ole varma, onko tämä ilmaisu ”ruokakriisi” oikea, sillä ruoan hinnan nousu on korjannut maataloustuotannon kannattavuutta erityisesti kasvinviljelytuotteissa. Parempi hintataso antaa mahdollisuuksia myös  kehitysmaiden viljelijöille lisätä ja tehostaa tuotantoaan.

Maailmankaupan säännöt on saatava sellaisiksi, että kehitysmaat pystyvät kasvattamaan omaa tuotantoaan merkittävästi. Kehitysmaiden viljelijöille on annettava suojaa maailmankaupan myllerryksiltä. Kansainvälisten kauppasopimusten oikeudenmukaisuus ja hyvä toiminta ovat välttämättömiä koko ruoan tuotannon kannalta.

Ruokaturva on noussut nyt suureksi kysymykseksi kautta maailman. Ruoan saatavuus ei olekaan enää itsestään selvyys. Ruokahuollon kestävä hoito on kansainvälisten kokousten listalla samaan aikaan maailman pankkijärjestelmän kriisin kanssa. Vuoteen 2050 mennessä ruoan tuotanto pitäisi 2,2 kertaistaa. Tämä tavoite edellyttää maatalouden tuottavuuden parantamista, uuden teknologian ennakkoluulotonta soveltamista sekä maailman heikkokuntoisten peltojen kunnostamista ottaen huomioon myös ympäristön tarpeet.

Maatalouspolitiikkaa tarvitaan sekä kehitys- että teollisuusmaissa. Maataloustuotannon lisääminen edellyttää, että maatalouspolitiikassa käytetään kannustavia elementtejä. Ruoan tuotannon on oltava ykkösasia pellon käytössä.

Suomen on pidettävä huolta omasta tuotannostaan osana EU:n maatalouspolitiikkaa. Huoltovarmuus voidaan taata vakaasti vain siten, että kaikilla mailla on riittävät tuote- ja tuotantopanosvarastot erilaisia poikkeustilanteita ja kriisejä varten. Tavoitteena on oltava vakaa hintataso. Se on hyvä asia sekä kuluttajille että tuottajille.

Kehitysmaiden on otettava elintarvikehuolto yhdeksi keskeiseksi poliittiseksi tavoitteeksi, joka edellyttää panostamista hallintoon, koulutukseen ja tutkimukseen. Kansainvälisen yhteisön on annettava merkittäviä lisäresursseja maatalouteen osana kehityspolitiikkaa.

Viime aikojen ns. ruokakriisi muistuttaa ihmiskuntaa siitä, että ruokahuolto ei ole itsestään selvyys ilmastonmuutoksen ja muiden epävarmuustekijöiden maailmassa. Ruoan tuotannon hallittu hoito edellyttää kansainvälistä strategiaa, hyviä pelisääntöjä ja solidaarisuutta eri osapuolten välillä.

Lisätietoja:
MTK:n johtaja Seppo Kallio, Euroopan talous- ja sosiaalikomitean jäsen, 040 07511178