Toimintopainikkeet

« Blogiarkisto

Laulaisitpa minulle lempeitä lauluja

24.7.2018

Miltä kosketus tuntuukaan, miten hyvältä. Halaavat kädet ympärillä jämptisti kiinni pitäen, niin että on turvassa, eikä pääse kaatumaan. Lämmin poski omaa poskea vasten, toisen tasainen hengitys niskan kuopassa. Lohduttava, anteeksiantava ja kannustava kosketus olkavarressa surun ja epätoivon hetkellä. Miesmäinen, leppoisan hyväksyvä muksaisu käsivarteen; mitä äijä, kiva nähdä. Tuulessa ja ulkotöissä rohtuneet huulet omia pehmeitä vasten.
Taitavasti tanssivat sormet syliin oikaistuilla jaloilla pitkän päivän päätteeksi.

Miksi kosketus vähenee, muuttuu ja surullisimmillaan loppuu? Miksi siitä tulee pahimmillaan kauppatavaraa, vallan väline, vaikea asia kaikin puolin. Kun parisuhteessa loppuvat lempeät katseet ja kosketukset, tuppaavat loppumaan myös lempeät puheet. Alkuhuuma ei kestä iäisesti, mutta miksi olemme usein tylyimpiä sille, jonka pitäisi olla kaikkein rakkain: Puoliso, lasten toinen vanhempi, työpari, elämänkumppani, lainanosuuksien jakaja? Läpitutulle ihmiselle on helppo kaataa se kaikki ryönä, joka mieltä painaa, ja jota ei kehtaa muille jakaa. Helppoa, muttei kannattavaa tai suotavaa: Kukaan ei kuitenkaan loputtomasti voi eikä halua toimia vain ukkosenjohdattimena.

Sanon usein, että kissa ei elä kiitoksella, mutta meille ihmisille se tekee hyvää. Koska siis viimeksi kiitit tai kehuit puolisoa. Ruuasta, työpanoksesta, kodinhoidosta, kauniista tai komeasta ulkonäöstä, arkisesta huomioimisesta, tankatusta autosta tai vaihdetuista talvirenkaista? Kehuminen ja kiittäminen eivät ole keneltäkään pois, eikä kukaan kehuista ylpisty. Lasten kehumisesta puhumattakaan: Kehuttu ja kiitetty ei ylpisty, vaan vahvistuu ja kaunistuu, muuttuu pystypäiseksi ja osaavaksi ihmiseksi, joka osaa aikanaan itsekin kehua ja kiittää.

Kovuus, kriittisyys ja muka nokkelaksi, näppäräksi sanailuksi verhoiltu ilkeily ovat keskustelukulttuurissamme kuumaa kamaa. Intellektuellein ja fiksuin on se, joka osaa sanoa pistävimmin. Kukaan ei halua olla nössö eikä kukkahattutäti. Keskustelukulttuuri on muuttunut paikoin brutaaliksi ja ääripäästä toiseen tempoilevaksi. Facebookissa kirpsakka kommentti keskusteluun lävähtää vailla sordiinoa, ja niin myös joskus kasvokkain.  Viimeisen sanan saamisesta seuraava mielihyvä ja voittajafiilis jäävät hetken humahduksiksi, sitten alkaa harmittaa; sanoinkohan liian pahasti?

Parisuhteessa verbaalisesti lahjakkaampi nokittaa toista mennen tullen, hiljaisempi myrkyttää ilman sanomattomuudella. Puhumattomuus ja fyysisen kontaktin puute muuttuvat kotona helposti vakiotilanteeksi, parisuhteeseen panostetaan sitten kun, sitten kun työt helpottavat, kun touot ovat tehtynä, kun kuivuri rempattu, kun rahatilanne paranee, sitten kun ei ole näin kiire. Parempaa aikaa ei kuitenkaan tule. Joka hetkessä tulee olemaan omat haasteensa, ja hyvätkin puolensa. Ensimmäisen remontin valmistuttua alkaa seuraava, ja toukojen jälkeen seuraavat syystyöt. Puoliso, perhe ja muut läheiset ovat kuitenkin läsnä koko ajan, huomioi heitä siis nyt, äläkä sitten kun.

Jokainen meistä toivoo, että joku laulaisi minulle lempeitä lauluja. Sinäkin, kun oikein mietit. Toivomme, että joku tarttuisi kädestä, silittäisi poskesta. Kiittäisi, kehuisi, viljelisi hyväntahtoista huumoria arkipäivässä. Niin että tehtäisiin yhdessä, rinnan, ja kiperissä paikoissa veto- tai työntöapua kysymättä tarjoten. Ärhäkkäin ja pistävimmin sanova ei ole fiksuin ja viisain. Lempeitä lauluja läheisilleen laulava on.

Heidi Siivonen
Kirjoittaja on viidennen polven hämäläinen, kehityspäällikkö Hämeenlinnan Seudun 4H-yhdistyksessä. Aiemmin Heidi toimi maaseutunuorten asiamiehenä MTK:ssa. heidi.siivonen@4h.fi

Kommentteja: 0


Kommentoi blogia
Kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.

(Voit käyttää omaa nimeä tai nimimerkkiä)
(ei tule näkyviin)

Kirjoita luku viisi numerona*

* merkityt kentät ovat pakollisia
Tulosta Sähköposti Facebook Twitter Google+ Lisää
Sivu päivitetty: 2.7.2018