Lausunto

Lausunto luonnoksesta maa- ja metsätalousministeriön asetukseksi eläinten lääkitsemisestä

24.07.2026

Maa- ja metsätalousministeriö

Maa- ja metsätaloustuottajain Keskusliitto MTK ry kiittää mahdollisuudesta lausua asetusluonnoksesta eläinten lääkitsemisestä. Mikrobilääkkeiden hallittu käyttö, matala  resistenssitaso ja tuotantoeläinten suunnitelmallinen terveydenhuolto ovat suomalaisen  eläintuotannon keskeisiä vahvuuksia. Sääntelyn tehtävä on tukea ja ylläpitää niitä. MTK:n  lähtökohtana on, että hyvä eläinten terveys ja hyvinvointi ovat tuottavuustekijä eivät kustannuserä.

MTK:n keskeiset huomiot kohdistuvat neljään kokonaisuuteen.

Asetusluonnos sisältää useita velvoitteita, joita EU-sääntely ei edellytä ja joiden kustannusvaikutuksia ei ole arvioitu. Suomalaiset tilat kilpailevat EU:n sisämarkkinoilla, joten  kansallisen sääntelyn on oltava riskiperusteista, kustannustehokasta ja suhteellisuusperiaatteen  mukaista.

Nykyisellään asetusluonnos siirtää eläinlääkärille vastuuta seikoista, joita hän ei voi todentaa eikä  valvoa (5 § 2 mom) ja korostaa yksipuolisesti hänen henkilökohtaista vastuutaan ilman vastaavaa  mainintaa hoitovapaudesta (6 §). Tämä johtaa entistä pidättyväisempään eläinlääkintään eikä 
hoidosta pidättäytyminen ole koskaan riskitön vaihtoehto, kun hoito viivästyy tai jää kokonaan  antamatta. Sääntely, joka kannustaa pidättäytymään perustellusta hoidosta, toimii tavoitteitaan  vastaan.

Asetusluonnos on voimassa olevan asetuksen tapaan paikoin vaikealukuinen ja tulkinnanvarainen.  Toimijakäsitteitä (terveydenhuoltoeläinlääkäri, vastuueläinlääkäri) ja suunnitelmakäsitteitä  (terveydenhuoltosuunnitelma, lääkitsemissuunnitelma) käytetään eri merkityksissä ilman  määritelmiä ja esimerkiksi terveydenhuoltoeläinlääkärin sijaisen asema on jätetty kokonaan  sääntelemättä. Yhdenmukainen soveltaminen edellyttää selkeitä määritelmiä ja perusteluja.

Mikäli asetusluonnos edellyttää muutoksia valtakunnallisten terveydenhuolto-ohjelmien  tietojärjestelmiin, tulee se huomioida asetuksen voimaantulossa. Mikäli asetus tulee voimaan ennen  järjestelmävalmiutta, velvoitteet siirtyvät tuottajan ja eläinlääkärin manuaalisesti hoidettaviksi.

Alla pykäläkohtaiset muutosehdotukset perusteluineen.

1 § Määritelmät

Asetus käyttää kahta toimijakäsitettä, mutta vain terveydenhuoltoeläinlääkäri on määritelty.  Vastuueläinlääkäri esiintyy ensimmäisen kerran vasta 26 §:ssä sivulauseessa määriteltynä.  Molemmat on määriteltävä 1 §:ssä ja niitä on käytettävä johdonmukaisesti. Ilmaisu "pitopaikan  eläinlääkintähuollosta pääasiallisesti vastaava eläinlääkäri" on lisäksi harhaanjohtava, koska  eläinlääkintähuolto tarkoittaa eläinlääkintähuoltolaissa (285/2023) laajempaa kokonaisuutta eli  eläinlääkäripalvelujen järjestämistä.

Asetuksessa puhutaan kauttaaltaan terveydenhuoltoeläinlääkäristä yksikössä, vaikka  valtakunnallisissa terveydenhuolto-ohjelmissa terveydenhuoltosopimukseen voidaan nimetä yksi tai useampi eläinlääkäri sekä lisäeläinlääkäri tai sijainen. Asetuksen on otettava tähän selkeästi kantaa. Myös sijaisen asema on ratkaistava. Ehdotus jättää kokonaan sääntelemättä sen, miten  terveydenhuoltoeläinlääkärin tai vastuueläinlääkärin sijainen voi luovuttaa eläinlääkkeitä. Kysymys  on käytännössä keskeinen: eläinlääkäri on lomalla, sairaana, koulutuksessa tai vaihtaa työpaikkaa
lisäksi myös vuosilomakausi osuu tyypillisesti kesään, joka on tuotantoeläinpraktiikan kiireisintä  aikaa. Jos oikeus varalle luovuttamiseen on sidottu yhteen nimettyyn henkilöön, syntyy katkoksia,  joiden aikana pitopaikka ei saa lääkkeitä varalle, vaikka kaikki edellytykset täyttyisivät. Seurauksena  on hoidon viivästyminen tai jopa tarpeeton päivystyskäynti.

Ei ole myöskään tarkoituksenmukaista, että sijaisella on eri linja kuin varsinaisella terveydenhuolto- tai vastuueläinlääkärillä, kun sijainen toimii saman terveydenhuolto- ja lääkitsemissuunnitelman  perusteella, käyttää samaa seurantajärjestelmää ja hänellä on pääsy samoihin tietoihin. Epäselvyys  sijaisuuksissa johtaa myös eläinlääkärikohtaisiin tulkintaeroihin ja tuottajien epäyhdenvertaiseen  kohteluun.

MTK esittää asetukseen säännöstä, jonka mukaan terveydenhuoltosopimukseen voidaan nimetä  yksi tai useampi terveydenhuoltoeläinlääkäri. Mitä tässä asetuksessa säädetään  terveydenhuoltoeläinlääkärin sekä vastuueläinlääkärin oikeuksista ja velvollisuuksista, koskisivat ne myös heidän sijaistaan, jos sijaisella on käytettävissään pitopaikan terveydenhuoltosuunnitelma ja  lääkitsemissuunnitelma sekä pääsy terveydenhuollon seurantajärjestelmään.

Lääkitsemissuunnitelmien käsitteet on eroteltava. Esitämme, että asetuksessa todetaan  nimenomaisesti: valtakunnalliseen terveydenhuolto-ohjelmaan kuuluvissa pitopaikoissa (siat,  naudat) lääkitsemissuunnitelma sisältyy vuosittain päivitettävään terveydenhuoltosuunnitelmaan  eikä ole erillinen asiakirja, kun taas 29 §:n mukaista erillistä kirjallista lääkitsemissuunnitelmaa  koskevat vaatimukset kohdistuvat muihin lajeihin ja pitopaikkoihin (siipikarja, turkiseläimet, viljellyt  kalat sekä lääkitsemislain 17 § 2 mom:n tilanteet).


5 § Eläinlääkkeiden ja muiden aineiden sekä laitteiden ja tarvikkeiden käyttö

Luonnoksen 5 § 2 momentin mukaan eläinlääkärin on varmistuttava siitä, että lääkkeen antajalla on  riittävät tiedot, taidot ja toimintamahdollisuudet antaa lääke eläimen hyvinvointia ja omaa  turvallisuuttaan vaarantamatta. Sanamuoto asettaa eläinlääkärille vastuun seikoista, joita hän ei voi 
todentaa eikä valvoa.

Perustelumuistio mainitsee esimerkkinä lääkkeet, joiden käsittely on raskaana olevalle riskialtista.  Eläinlääkärillä ei ole oikeutta eikä keinoa selvittää lääkkeen antajan raskautta tai terveydentilaa; kyse  on tietosuoja-asetuksen tarkoittamista erityisiin ryhmiin kuuluvista henkilötiedoista. Omistajan  raskaus ei voi olla eläinlääkärin vastuulla. Vastaavasti vahinkoinjektio ihmiseen tai muu tapaturma  lääkkeen antamisen yhteydessä ei voi kuulua luovuttaneen eläinlääkärin vastuupiiriin.  Työturvallisuudesta pitopaikassa vastaa työnantaja työturvallisuuslain (738/2002) nojalla; 
eläinlääkäri ei ole työnantaja eikä hänellä ole työnjohto-oikeutta.

On ennakoitavissa, että luonnoksessa esitetyllä vastuulla moni eläinlääkäri pidättäytyy lääkkeen luovutuksesta edesvastuun pelossa, jolloin hoito viivästyy tai jää antamatta. Se on eläinten  hyvinvoinnin kannalta huonompi lopputulos kuin luovutus asianmukaisin kirjallisin ohjein. MTK 
esittää 2 momentin muuttamista esimerkiksi seuraavasti:

Eläinlääkärin on eläinlääkemääräyksen antamisen tai eläinlääkkeen luovutuksen yhteydessä  annettava riittävät tiedot ja ohjeet eläinlääkkeen turvallisesta ja asianmukaisesta antamisesta ja  käsittelystä sekä siihen liittyvistä riskeistä. Eläimen omistaja tai haltija vastaa siitä, että eläinlääkkeen antaa henkilö, jolla on riittävät tiedot, taidot ja toimintamahdollisuudet antaa eläinlääke eläimen  hyvinvointia ja omaa turvallisuuttaan vaarantamatta.


6 § Eläinlääkkeen käytön edellytykset

Perustelumuistio korostaa yksipuolisesti sitä, että myyntiluvan ehtojen ulkopuoliseen käyttöön liittyvä  vastuu kuuluu eläinlääkärille henkilökohtaisesti. Vastaavaa mainintaa hänen oikeudestaan  eläinlääkeasetuksen 112–114 artiklan mukaiseen kaskadikäyttöön ei ole. Painotus on 
epätasapainoinen. Kaskadikäyttö on Suomen kaltaisilla pienillä markkinoilla käytännössä  välttämätöntä: useille lajeille, kuten lampaille, vuohille, poroille ja monille hevosen käyttöaiheille ei  ole myyntiluvallisia valmisteita lainkaan. Asetuksen tulee tuoda esiin kaskadikäyttö.

Tässäkään tapauksessa hoidosta pidättäytyminen ei ole riskitön vaihtoehto. Jos esimerkiksi hoito  auttaisi valtaosaa eläimistä, vaikka sisältää vakavan haitan riskin, mutta hoitamatta jättäminen  johtaisi lähes varmuudella kuolemaan tai lopetukseen, pidättäytyminen edesvastuun pelossa ei ole  eläinten kannalta perusteltua. Sääntelyn on tunnistettava tämä punninta eikä ohjattava  yksisuuntaisesti pidättäytymiseen.

Asetuksen 4 §:n mukaan eläinlääkäri päättää lääkehoidosta omistajaa kuullen, mutta 6 §:n 4  momentin riskiarviointi on kirjoitettu yksinomaan eläinlääkärin velvollisuudeksi. Nämä on sovitettava  yhteen: poikkeuksellista riskiä sisältävässä tilanteessa punninta tehdään yhdessä omistajan kanssa  ja tämän tietoinen suostumus kirjataan. Kirjattu suostumus on merkityksellinen myös arvioitaessa  jälkikäteen eläinlääkärin huolellisuutta.

MTK esittää 6 §:ään uutta momenttia:
Eläinlääkärillä on oikeus käyttää eläinlääkettä eläinlääkeasetuksen 112–114 artiklan mukaisesti  myyntiluvan ehdoista poiketen, kun se on eläinlääketieteellisesti perusteltua. Eläinlääkärin on tällöin  selvitettävä eläimen omistajalle tai haltijalle käytön perusteet, hoitovaihtoehdot ja niihin liittyvät riskit  sekä kirjattava omistajan tai haltijan suostumus. Arvioinnissa on otettava huomioon myös hoidosta  pidättäytymisen seuraukset eläimen hyvinvoinnille.


7 § Eläinlääkkeen ja eläinlääkemääräyksen antamisen edellytykset

MTK kannattaa pykälän tavoitetta. Huomautamme kuitenkin, ettei hoitohistorian tuntemista  koskevaa vaatimusta saa tulkita niin, että se rajoittaa tuottajan oikeutta vaihtaa eläinlääkäriä tai  käyttää sijaista tavanomaisissa tilanteissa. Perusteluissa on todettava, että hoitohistorian  tunteminen voi perustua myös omistajan toimittamiin tai yhteisestä järjestelmästä saataviin tietoihin.


8 § Mikrobilääkkeiden käyttöä koskevat tarkemmat säännökset

Perustelujen säilytysaika (2 mom). Eläinlääkeasetuksen 105 artiklan 2 kohta edellyttää, että  eläinlääkäri kykenee perustelemaan mikrobilääkemääräyksen, mutta ei aseta erillistä viiden vuoden  dokumentointivelvoitetta. Velvoite tulee voida täyttää tavanomaisin potilasasiakirja- ja  lääkekirjanpitomerkinnöin ilman erillistä asiakirjaa. Jos erillistä kirjallista perustelua kuitenkin  edellytetään, valvonnallinen tarve täyttyy yhden vuoden säilytysajalla. Viiden vuoden velvoite  kasvattaa eläinlääkärin laskutettavaa työaikaa, mikä siirtyy suoraan tuottajan kustannukseksi.
Näytteenoton tiheys (5 ja 6 mom). Ehdotettua vähintään kerran vuodessa toteutettavaa  näytteenottoa ei ole suhteutettu mikrobilääkkeiden käytön määrään. Sama vähimmäisvaatimus  koskisi yhtä lailla pitopaikkaa, jossa hengitystietulehduksia hoidetaan yksittäisiä tapauksia vuodessa
ja pitopaikkaa, jossa niitä hoidetaan jatkuvasti.

Hengitystieinfektioissa vuosittainen näytteenotto ei tuota hoitopäätöksen kannalta riittävää tietoa. Taudinaiheuttaja on tyypillisesti voimakkaan kausiluonteinen ja herkkyysprofiili muuttuu nopeimmin juuri siellä, missä lääkitys on toistuvaa. Esitämme, että näytteenotto on tehtävä vähintään kaksi kertaa vuodessa, jos pitopaikassa käytetään mikrobilääkettä samaan käyttöaiheeseen toistuvasti ja huomattavassa määrin ja muutoin vähintään kerran vuodessa. Perustelumuistiossa on lisäksi todettava, että näyte otetaan hoitamattomasta, akuuttivaiheen eläimestä ja että näytteenottokerrat 
ajoitetaan tautipaineen kannalta tarkoituksenmukaisesti.

Huomautamme lisäksi, että lääkeaineherkkyyden määritys on käytännössä mahdotonta tai edellyttää invasiivista toimenpidettä useissa tavanomaisissa tilanteissa. Sikojen hännänpurentahaavaumasta ei voida tunnistaa yksittäistä aiheuttajamikrobia ja niveltulehduksen 
aiheuttajan tunnistaminen vaatii nivelnestenäytteen ottamista. Myös nautojen sorkkavälin ajotulehduksen aiheuttajamikrobin herkkyystutkimus on hankala toteuttaa. Pykälän 7 momentin poikkeuksen soveltamisala jää epäselväksi, joten mm. nämä tyyppitilanteet tai vastaavat on 
nimettävä perustelumuistiossa.

9 § Mikrobilääkkeiden käytön rajoittaminen

Liitteeseen 1 lisääminen vaikuttaa välittömästi hoitokäytäntöihin, hoidon saatavuuteen, kustannuksiin ja eläinten hyvinvointiin. Tieteellinen suositus ei yksin riitä arvioimaan rajoituksen käytännön toteutettavuutta. Näytteenoton tekninen mahdollisuus, laboratoriokapasiteetti, 
vastausviive suhteessa hoidon kiireellisyyteen ja käytettävissä olevat vaihtoehtoiset hoidot ovat seikkoja, joita voivat luotettavasti arvioida vain kliinistä työtä tekevät eläinlääkärit ja tuottajat. Ilman tätä näkökulmaa on todellinen riski, että rajoitus muodostuu käytännössä hoidon esteeksi.

Ruokaviraston tehtävää ehdotetaan vapaaehtoiseksi, mikä jättää menettelyn läpinäkyvyyden epäselväksi. Luettelon tulee myös olla purettavissa: jos resistenssitilanne paranee tai näyttö muuttuu, aineen poistamiselle on oltava sama menettely kuin lisäämiselle.

Esitämme 2 momenttiin lisättäväksi: "Ehdotusta valmisteltaessa on kuultava tuottajien etujärjestöjä, kliinistä työtä tekeviä eläinlääkäreitä ja eläinlääkärijärjestöjä. Vastaavaa menettelyä noudatetaan poistettaessa mikrobilääkeaine liitteestä 1."


11 § Paikallispuudutteen käyttö alkioiden keräämisessä ja siirrossa

MTK pitää 2 momentin poikkeusta perusteltuna ja käytännön kannalta välttämättömänä. Kiinnitämme kuitenkin huomiota siihen, että se paljastaa asetuksen sisäisen epäjohdonmukaisuuden. Momentti sallii koulutetun alkionsiirtäjän antaa naudalle injektiona epiduraalipuudutuksen eli toimenpiteen, joka edellyttää anatomisen kohdan tunnistamista, oikeaa neulan syvyyttä ja suuntaa ja joka virheellisesti annettuna voi johtaa liialliseen motoriseen salpaukseen, makuulle jäämiseen tai hermovaurioon.

Samanaikaisesti 16 §:n 6 momentin 4 kohta kieltää kokonaan muiden kuin lihaksensisäisesti tai nahanalaisesti annettavien injektiovalmisteiden luovutuksen. Käytännössä tämä estää suonensisäisen kalsiumvalmisteen luovuttamisen poikimahalvauksen hoitoon, vaikka toimenpide on 
teknisesti selvästi epiduraalipuudutusta yksinkertaisempi, sillä kohdesuoni on suurikokoinen, pinnallinen ja helposti paikannettavissa.

Kun sääntely sallii koulutetulle henkilölle vaativamman toimenpiteen, mutta kieltää yksinkertaisemman, arviointiperusteena ei ole toimenpiteen vaativuus vaan antoreitti sinänsä. Antoreitti ei ole itsessään riittävä peruste kiellolle.


14 §, 24 § ja 28 § Porsaan kastraatioon liittyvä kivunlievitys ja puudutus

Sama toimenpide on säännelty useassa eri kohdassa: 14 § 2 mom (injektiona annettava tulehduskipulääke), 16 § 6 mom 5 kohta (puudutteen luovutuskiellon poikkeus), 24 § (varalle luovutus terveydenhuolto-ohjelmaan liittyneelle) ja 28 § (pelkkä viittaussäännös muiden osalta). 
Kokonaisuus on vaikeasti hahmotettava sekä tuottajalle että eläinlääkärille. Erityisen ongelmallista on, että 24 §:ssä säädetään yksityiskohtaisesti pätevyyden varmistamisesta, enimmäismäärästä ja lisäeristä, kun taas 28 § jättää vastaavat kysymykset kokonaan lain varaan.

Eläinten hyvinvointia koskeva vaatimus kivunlievityksestä on sama kaikilla sikatiloilla ja puudutuksen suorittajan pätevyys määräytyy samojen säännösten perusteella (eläinten hyvinvointilaki 693/2023, VNa 1165/2023). Eläin ei tunne kipua eri tavalla sen mukaan, kuuluuko tila terveydenhuolto-ohjelmaan. Ei ole siten perusteltua, että luovutuksen edellytykset, määrärajoitukset ja menettely eroavat pelkästään ohjelmaan kuulumisen perusteella. Jos edellytykset eroavat, seurauksena voi olla, että ohjelmaan kuulumattomilla tiloilla puudutteen saatavuus vaikeutuu ja kivunlievitys jää tosiasiassa toteutumatta, mikä olisi suoraan vastoin eläinten hyvinvointilainsäädännön tavoitteita.

Esitämme, että 24 § ja 28 § yhdistetään yhdeksi pykäläksi, jossa säädetään yhdenmukaisesti pätevyysvaatimuksesta, enimmäismäärästä, lääkitsemissuunnitelmasta ja kirjanpidosta. Lisäksi esitämme, että eläinlääkärin vastuu puudutuksen suorittajan pätevyyden varmistamisesta rajataan käytännössä toteutettavaksi eli eläinlääkäri voi tarkistaa pätevyystodistuksen tai muun selvityksen, mutta vastuu siitä, että puudutuksen tosiasiallisesti suorittaa pätevyysvaatimukset täyttävä henkilö, kuuluu omistajalle tai haltijalle.


15 § Loislääkkeiden luovutus ennalta suunniteltua loishäätöä varten

Loishäätö on kausiluonteista ja vuosisykliin sidottua. Asetus edellyttää itse, että pitopaikan loishäätöohjelma kirjataan lääkitsemissuunnitelmaan (19 § 3 mom 2 kohta). Kun ohjelma on vuosittainen, on epäjohdonmukaista rajoittaa sen toteuttamiseksi tarvittavien lääkkeiden luovutus neljään kuukauteen. Laidunkauden häädöt ajoittuvat tyypillisesti kevääseen ja syksyyn ja neljän kuukauden rajoitus pakottaa useisiin erillisiin luovutuksiin saman ennalta suunnitellun ohjelman toteuttamiseksi.

Loislääkkeet eivät ole mikrobilääkkeitä, eikä kertaluovutuksen määrä ole resistenssin hallinnan väline. Loislääkeresistenssi on todellinen ongelma erityisesti lampailla ja hevosilla, mutta siihen vaikutetaan loishäätöohjelmalla, ulostenäytetutkimuksilla ja valmisteen valinnalla, eikä merkitystäole sillä, montako kertaa vuodessa lääke noudetaan. Pykälän 3 momentti, joka sitoo luovutuksen tarvittaessa tutkimustulokseen, on tähän oikea ja riittävä väline. Esitämme, että 1 momentin neljän kuukauden sijaan enimmäisaika on yksi vuosi.


16 § Lääkkeet, joita ei saa luovuttaa

Kiiman säätely ja naudan emätinkierukat. Ehdotettu 3 momentti rajaa poikkeuksen seuraeläimiin, hevosiin ja sikoihin sekä suun kautta annettaviin valmisteisiin ja edellyttää eläinlääkärin itse suorittamaa kliinistä tutkimusta. Naudan kiiman säätelyyn käytettävät progesteronia sisältävät emätinkierukat jäävät siten kokonaan luovutuskiellon piiriin.

Perustelumuistion mukaan 16 § panee täytäntöön hormonikieltodirektiivin 96/22/EY vaatimukset. Direktiivi kuitenkin sallii enemmän kuin ehdotuksessa esitetään. Direktiivin 5 artiklan toisen alakohdan mukaan jäsenvaltiot voivat sallia sen, ettei eläinlääkäri anna henkilökohtaisesti kiiman säätelyhoitoa tai hoida alkionsiirtoa varten alkionluovuttajia ja -vastaanottajia, vaan nämä toimenpiteet voidaan tehdä hänen vastuullaan. Vastaava poikkeus on kirjattu myös 2 artiklan c alakohdan i alakohtaan laittoman käsittelyn määritelmässä. Suomi ei ole ehdotuksessa käyttänyt 
tätä optiota, joten kansallinen sääntely on EU-sääntelyä tiukempi ilman, että perustelumuistiossa esitetään tälle itsenäistä perustetta.

Emätinkierukan asettaminen on lypsykarjatiloilla vakiintunut ja teknisesti yksinkertainen toimenpide.Valmisteilla ei ole direktiivin tarkoittamaa väärinkäyttöpotentiaalia tuotannon tai kasvun tehostamiseen ja käyttö kiiman synkronoinnissa on direktiivin 5 artiklassa nimenomaisesti sallittu 
kotieläinjalostuksellinen käyttötarkoitus. Direktiivin yksilöinti- ja kirjaamisvaatimukset täyttyvät Suomessa vaivatta, koska naudat ovat yksilöllisesti tunnistettuja ja hoito kirjataan lääkekirjanpitoon. Sama peruste koskee sioille tarkoitettua, suun kautta annettavaa altrenogestia, jota käytetään 
ensikoiden kiimojen synkronointiin. Jokaisen yksilön kliininen tutkimus ennen altrenogestin käyttöä ei ole tuotanto-olosuhteissa mahdollinen eikä eläinlääketieteellisesti tarpeellinen silloin, kun käyttö perustuu suunnitelmalliseen kiimantarkkailuun, terveydenhuoltoeläinlääkärin tuntemaan 
pitopaikkaan ja asianmukaiseen kiimakirjanpitoon. 


MTK esittää, että molemmat sallitaan lisäämällä 16 §:ään uusi momentti:

Edellä 1 momentissa säädetystä poiketen eläinlääkäri saa luovuttaa eläimen omistajalle tai haltijalle kiiman säätelyyn taikka alkionluovuttajien ja -vastaanottajien valmisteluun tarkoitettua gestageenisesti vaikuttavaa ainetta sisältävää eläinlääkettä sekä antaa tällaista eläinlääkettä 
koskevan eläinlääkemääräyksen, jos eläinlääke annetaan yksilöidylle eläimelle terveydenhuoltoeläinlääkärin tai vastuueläinlääkärin vastuulla, käyttö on kuvattu lääkitsemissuunnitelmassa ja hoito kirjataan eläinlääkekirjanpitoon.

Suonensisäinen kalsiumhoito poikimahalvaukseen (6 mom 4 kohta). Poikimahalvaus on akuutti, ajan  suhteen kriittinen aineenvaihduntasairaus, jossa hoidon viivästyminen heikentää ennustetta  merkittävästi. Suomen pitkien etäisyyksien ja ohentuneen tuotantoeläinlääkäriverkoston oloissa 
eläinlääkärin saapuminen voi kestää useita tunteja.

Näyttö menettelyn turvallisuudesta on jo olemassa. Ruotsissa toteutettiin vuosina 2024–2025 hanke, jossa 48 maitotilaa koulutettiin hoitamaan poikimahalvausta suonensisäisellä kalsiuminfuusiolla; hoidettuja lehmiä oli 244. Tuottajan suorittaman hoidon aikana ei tapahtunut yhtään 
kuolemantapausta eikä vakavia komplikaatioita, ja noin 3 %:lla havaittiin lievä turvotus pistoskohdassa. Seitsemän vuorokauden kuolleisuus oli 11 %, kun se suomalaisessa vertailuaineistossa (n. 10 000 tapausta, hoito eläinlääkärin suorittamana) oli 16 %. Hankkeen loppuraportissa suositettiin menettelyn vakinaistamista. Vastaava järjestely on ollut Tanskassa käytössä vuosia ilman raportoitua komplikaatioiden lisääntymistä. Suomen 
terveydenhuoltoeläinlääkärijärjestelmä tarjoaa Ruotsia tiiviimmän rakenteen tuottajien kouluttamiseen ja hoidon laadun seurantaan.

Suonensisäisen kalsiumin luovutusrajoitus sisältyy 16 §:n 6 momentin 4 kohtaan, ja esitämme siihen  poikkeusta. Pyydämme ministeriötä samalla arvioimaan ja toteamaan perustelumuistiossa nimenomaisesti, riittääkö asetustason muutos vai edellyttääkö muutos lääkitsemislain muuttamista. 
Esitämme luovutuksen edellytyksiksi, että pitopaikka kuuluu valtakunnalliseen terveydenhuolto-ohjelmaan, hoito ja sen aloituskriteerit on kuvattu lääkitsemissuunnitelmassa, hoidon suorittajalla on eläinlääkärin antama käytännön harjoittelun sisältävä koulutus, luovutettava määrä rajataan 
seuraavaan terveydenhuoltokäyntiin ja lääkitsemissuunnitelmassa on kuvattu tilanteet, joissa on otettava yhteys eläinlääkäriin.

17 § Eläinrokotteiden luovutusta koskevat rajoitukset

Perusimmunisointia koskeva rajoitus (3 mom) on poistettava. Käsite on epäselvä: perustelumuistion  mukaan perusimmunisointi on rokotussarja, joka koostuu "yleensä kahdesta tai kolmesta  peräkkäisestä rokotuskerrasta", mutta jää epäselväksi, tarkoitetaanko rajoituksella vain ensimmäistä 
rokotusta vai koko sarjaa ja mistä hetkestä eläintä pidetään perusimmunisoituna.

Käytännön vaikutukset ovat huomattavat. Sikojen APP-rokotukset annetaan koko kasvatuserälle  kahtena annoksena; nautojen sinikielirokotuksissa (BTV-3) perusrokotus on kaksi annosta;  utaretulehdusrokotteiden sarja on kolme annosta ja se sidotaan yksilölliseen poikimisaikatauluun. 
Näin ollen luonnoksen vaatimus eläinlääkärin suorittamasta rokotuksesta on jatkuvasti poikivassa  karjassa käytännössä mahdotonta toteuttaa. Eläinlääkärin läsnäolovaatimuksen myötä lampailla  rokotuskustannukset nousisivat kestämättömälle tasolle. Vaatimus edellyttäisi eläinlääkärin 
läsnäoloa satojen tai tuhansien eläinten rokotuksissa useaan kertaan ja sitoisi niukkaa  tuotantoeläinlääkäriresurssia. Suomessa on rajallisesti tuotantoeläimiin suuntautuneita eläinlääkäreitä, ja nämä asiantuntijaresurssit tulisi kohdentaa eläinterveyden hoitoon, kehittämiseen  ja neuvontaan eikä rutiininomaisiin suorituksiin.

Vaatimus on lisäksi ristiriidassa asetuksen tavoitteiden kanssa. Rokottaminen on ennaltaehkäisevä  toimenpide, joka vähentää mikrobilääkkeiden käyttötarvetta. Sääntely, joka vaikeuttaa rokottamista  ja nostaa sen kustannuksia, toimii siten asetuksen omia tavoitteita vastaan.

Rokotteet ovat myös kalliita ja rokotuksen epäonnistuminen aiheuttaa tuottajalle suoria sekä välillisiä  taloudellisia tappioita. Tuottajalla on siten vahva oma kannustin toteuttaa rokotukset oikein.  Myöskään väärinkäyttöpotentiaalia rokotteilla ei ole. Huomautamme, ettei perustelumuistiossa ole  todettu 3 momenttia nykytilaa vastaavaksi, toisin kuin saman pykälän 1 ja 4 momentit, mikä viittaa  siihen, että kyseessä on uusi rajoitus, jonka vaikutuksia ei ole arvioitu. Rokotusohjelman suunnittelu  ja poikkeustilanteiden toimintaohje kirjataan joka tapauksessa lääkitsemissuunnitelmaan.

Seura- ja harraste-eläinten luovutuskieltoa (2 mom) on lievennettävä. Ehdoton kielto kohdistuu  voimakkaimmin juuri niihin eläimiin, joiden rokottaminen olisi tautitorjunnan kannalta hyödyllisintä,  mutta joiden tuominen vastaanotolle on vaikeinta. Maatilojen kissat ovat tyypillinen esimerkki, kun kissoja voi olla useita, ne liikkuvat osin vapaana ja niiden kuljettaminen vastaanotolle yksitellen ei  ole realistista. Kynnys lähteä eläinlääkäriin on korkea ja rokotuskattavuus jää matalaksi juuri niillä  kissoilla, joiden tautipaine on suurin.

Vastaava tilanne koskee esimerkiksi iäkkäitä hevosia, joille kuljetus on rasittava tai riskialtis.  Nykyinen sääntely johtaa siihen, että eläin jää rokottamatta kokonaan, joka on huonompi lopputulos  kuin rokotteen luovutus eläinlääkärin arvion perusteella. Esitämme, että luovutus sallitaan, kun  eläinlääkäri on tutkinut eläimen tai eläinryhmän ja katsoo luovutuksen perustelluksi.

Elävien viruskantojen kiellon poikkeukset (1 mom). Kielto on kirjoitettu ehdottomaan muotoon, vaikka  siitä poiketaan 22 §:n 1 momentin 3 kohdassa ja 26 §:n 1 momentin 2 kohdassa. Esitämme, että  poikkeukset mainitaan jo 1 momentissa, esimerkiksi lisäämällä "22 ja 26 §:ssä säädettyjä  poikkeuksia lukuun ottamatta". Nykyinen kirjoitustapa antaa pykälää yksinään lukevalle virheellisen  käsityksen oikeustilasta.


19 § ja 20 § Terveydenhuolto- ja lääkitsemissuunnitelma sekä terveydenhuoltokäynnit

19 § 3 momentin kohdat tulevat olla ohjelmistoteknisesti mahdollista. Jos järjestelmävalmiutta ei ole,  velvoitteet siirtyvät tuottajan ja eläinlääkärin manuaalisesti hoidettaviksi, mikä on kaikkein kallein ja  virhealttein tapa toteuttaa velvoite. Järjestelmäkehitykselle on varattava riittävä aika ja sen rahoitus on ratkaistava, ja velvoitteiden toteuttamisesta järjestelmiin on keskusteltava sidosryhmien kanssa  ennen asetuksen lopullista muotoilua.

Lisäksi terminologia "tuotantosuunta" ja "tuotantovaihe" on määriteltävä eläinlajikohtaisesti, koska  sioilla tuotantovaihe on käytännössä sama kuin ikäryhmä eikä porsastuotantosikalassa yksittäisen  porsaan tuotantosuunta ole ryhmätasolla määriteltävissä. Kun lääkitys ohjeistetaan elopainokiloa 
kohden ja sama käyttöaihe esiintyy eri ikäryhmissä, erillisen tuotanto- tai ikävaihekohtaisen  ohjeistuksen laatiminen ei ole tarkoituksenmukaista. Pykälän 8 momenttiin on kirjattava, että tiedot  toimitetaan valvontaviranomaiselle kirjallisessa tai sähköisessä muodossa. Samaa tietoa ei tule 
joutua kirjaamaan useaan järjestelmään. Pidämme myönteisenä, ettei 20 §:ssä enää edellytetä eläinten terveydentilan tarkastamista  jokaisessa osastossa. Yksikkökoot ovat kasvaneet, ja on tarkoituksenmukaista, että eläinlääkäri  kohdentaa resurssit niihin eläinryhmiin, joissa lääkkeiden käyttötarvetta esiintyy. Katsomme lisäksi,  ettei terveydenhuolto- ja lääkitsemissuunnitelman täysimääräinen tarkastelu kaikilla 
terveydenhuoltokäynneillä ole tarkoituksenmukaista vaan vuosittainen tarkastelu yhdistettynä  käyntikohtaiseen olennaisten seikkojen arviointiin riittää.


21 § ja liite 2 Terveydenhuoltokäyntien tiheys

Perustelumuistion mukaan käyntitiheyksiin ei esitetä muutoksia nykytilaan verrattuna. Tämä ei  kuitenkaan poista sitä, että porrastus sisältää jyrkkiä kynnyksiä: lypsykarjassa 120 lehmää edellyttää  kuutta käyntiä vuodessa mutta 121 lehmää kahtatoista, ja emakkosikalassa 1 499 emakkoa  edellyttää kahtatoista käyntiä mutta 1 500 emakkoa 26 käyntiä. Yhden eläimen ero kaksinkertaistaa  velvoitteen ja kustannuksen. Kun käyntitiheys on varalle luovutuksen edellytys, kynnysarvot voivat  ohjata eläinmäärää keinotekoisesti kynnyksen alapuolelle.

Pykälän 1 momentti velvoittaa jo lisäämään käyntejä, jos lääkkeiden käyttötarve tai sairastavuus  kasvaa. Vastaava mahdollisuus tarvitaan myös toiseen suuntaan. Kattava sähköinen tuotanto- ja  terveystieto, erä- tai parvikohtaiset tuotantotiedot, kuolleisuusluvut, poistojen syyt ja 
lihantarkastushavainnot antavat usein paremman ja pitkäjänteisemmän kuvan eläinten  terveydentilasta kuin yksittäinen fyysinen tilakäynti. Esitämme, että porrastus muutetaan  liukuvammaksi ja että käyntitiheyttä voidaan alentaa vähimmäistasosta, kun lääkkeiden käyttö on 
vähäistä, sairastavuus matala ja luotettava sähköinen seuranta on käytettävissä.

22 §, 23 § ja 25 § Varalle luovutus

Utaretulehdus (22 § 1 mom 6 kohta). Ilmaisu "piilevän tai lieväoireisen utaretulehduksen hoitoon" on  täsmennettävä, koska tulkinta luovutusoikeuden laajuudesta on viime aikoina yhtäkkisesti Ruokaviraston toimesta vaihdellut. Perustelumuistiossa on todettava nimenomaisesti, minkä  tyyppisiin oireisiin lääkeluovutus ei sovellu. Lisäksi ilmaisu "laboratoriotutkimuksen perusteella" on  sovitettava yhteen 8 §:n kanssa, jossa edellytetään mikrobiologista diagnoosia ja  lääkeaineherkkyyttä. Herkkyysmääritys muutoin kuin beetalaktamaasin osalta ei ole tavanomaista
tai tarpeellista diagnostiikkaa esim. utaretulehdusnäytteissä.

Tavanomaiset sairaudet (22 § 1 mom 7 kohta). Esitämme kohdan muuttamista muotoon  "...pitopaikassa tavanomaisesti esiintyvän, tavanomaisen tai helposti tunnistettavan...". Sairaus,  kuten napatulehdus, voi olla pitopaikassa harvinainen, mutta silti helposti tunnistettava, eikä sitä tule 
rajata pois "ja"-sanalla.

Mikrobilääkevaihtoehdot (23 § 3 mom). Vaatimus lääkitsemissuunnitelmaan kirjattavasta  "nimenomaisesta maininnasta" on jäykkä ja johtaa kaikkien mahdollisten tilanteiden erittelyyn. Esitämme, että riittää kuvaus niistä tilanteista, joissa vaihtoehtoisen mikrobilääkkeen käyttö on 
mahdollista.


26 §, 27 § ja 29 § Luovutus lääkitsemislain 17 §:n mukaisesti

Vastuueläinlääkärin käsite on määriteltävä 1 §:ssä, ja sen suhde terveydenhuoltoeläinlääkäriin on  selvennettävä: onko kyse eri henkilöistä, saman henkilön eri rooleista vai eri nimityksestä samasta  toiminnasta? Ero on olennainen, koska siihen kytkeytyvät eri oikeudet ja velvollisuudet. Myös 
molempien sijaisten asemat on ratkaistava (ks. 1 §).

MTK kannattaa 27 §:n 6 momentin mukaista joustoa siipikarjan pitopaikkojen käyntimäärässä ja  esittää, että 2 momentin tarkistuksessa voidaan vahvemmin hyödyntää tuotannonseurannan  raportteja, jotka antavat useamman parven osalta tarkemman kuvan kuin yksittäisen parven 
tarkastaminen tilakäynnillä. Huomautamme, että 1 momentin 2 kohdassa tarkoitetun  terveydenhuoltosuunnitelman vähimmäissisältö on määriteltävä lääkitsemissuunnitelman tapaan, ja  3 kohdan termi poikkeaa lääkitsemislain 17 §:n sanamuodosta ("suunnitelma immunologisten ja 
muiden eläinlääkevalmisteiden käytöstä").

29 § 2 momentti velvoittaa omistajan päivittämään lääkitsemissuunnitelman vuosittain, kun taas 3  momentti asettaa vastaavan velvoitteen vastuueläinlääkärille. Momentit ovat keskenään ristiriitaiset,  ja 2 momentti voidaan ymmärtää niin, että omistaja saisi itse muuttaa vastuueläinlääkärin laatiman  suunnitelman sisältöä.


30 § ja 31 § Tietojen antaminen eläinlääkkeistä

Esitämme eläimen omistajan tai haltijan varoaikatietoisuuden vahvistamista 30 §:n yhteydessä.  Käytännössä esiintyy tilanteita, joissa ketjuinformaatiossa ilmoitetaan lääkepakkauksen yleinen  ohjevaroaika, vaikka eläinlääkäri on määrännyt siitä poikkeavan varoajan käytetyn annoksen,  antotavan tai hoidon keston perusteella. Virheellinen varoaikatieto voi vaarantaa  elintarviketurvallisuuden ja aiheuttaa tuottajalle merkittäviä seuraamuksia. Eläinlääkärin on  varmistettava, että omistaja saa tiedon selvityksen keskeisestä sisällöstä, erityisesti varoajasta, sekä 
siitä, mistä selvitys on myöhemmin löydettävissä. Selvitys on voitava tuottaa suoraan  tietojärjestelmästä tulosteena tai sähköisesti.

31 §:n vaatimus pakkausselosteen kopiosta on tarpeeton silloin, kun pakkausseloste on julkisesti ja  pysyvästi saatavilla sähköisesti, esimerkiksi Fimean lääkehausta tai EU:n  eläinlääkevalmistetietokannasta. Sähköinen tieto on myös aina ajantasainen, kun taas paperikopio 
vanhenee. Poikkeuksena ovat erityisluvalliset valmisteet ja eläinlääkeasetuksen 112–114 artiklan  mukainen käyttö, joissa suomenkielistä pakkausselostetta ei välttämättä ole sähköisesti saatavilla.  Esitämme 1 momentin muuttamista niin, että eläinlääkärin on annettava kopio pakkausselosteesta  taikka tieto siitä, mistä pakkausseloste on sähköisesti saatavilla, ja että kopio on annettava, jos  pakkausselostetta ei ole sähköisesti saatavilla.

Muistutamme, että jokainen uusi dokumentointi- ja raportointivelvoite lisää eläinlääkärin  laskutettavaa työaikaa, ja kustannus lankeaa suoraan tuottajalle. Samalla eläinlääkäriresurssia  sitoutuu hallinnolliseen työhön eläinterveyden hoitamisen ja neuvonnan sijaan.


Yhteenveto

MTK ry kannattaa asetusluonnoksen tavoitteita ja pitää useita ehdotettuja muutoksia  oikeansuuntaisina. Esitämme kuitenkin, että jatkovalmistelussa kiinnitetään erityistä huomiota  neljään asiaan.

Kansallisia lisävaatimuksia on karsittava. Ehdotus menee useassa kohdassa EU-sääntelyä  pidemmälle ilman itsenäistä perustetta. Selkein esimerkki on 16 §, jossa hormonikieltodirektiivin 5  artiklan toisen alakohdan tarjoamaa jäsenvaltio-optiota ei ole käytetty, vaikka direktiivi  nimenomaisesti sallii kiiman säätelyhoidon antamisen eläinlääkärin vastuulla. Vastaavasti 17 §:n  perusimmunisointirajoitus ja loislääkkeiden neljän kuukauden enimmäisaika ovat kansallisia  rajoituksia, joiden hyöty jää epäselväksi mutta joiden kustannusnousu on selvä.

Vastuu on kohdennettava sille, joka voi riskiä hallita. Eläinlääkäri vastaa ammatillisesta arviosta,  ohjeistuksesta ja tiedonannosta; eläimen omistaja tai haltija vastaa lääkkeen antamisesta, antajan  valinnasta sekä hänen henkilökohtaisesta turvallisuudestaan. Poikkeuksellista riskiä sisältävissä 
tilanteissa päätös tehdään yhdessä ja suostumus kirjataan. Nykyinen ehdotus siirtää eläinlääkärille  vastuuta seikoista, joita hän ei voi todentaa, ja ohjaa siten pidättäytymään hoidosta, mikä on eläimen  kannalta usein huonoin mahdollinen lopputulos.

Sääntelyn on oltava sisäisesti johdonmukaista. Asetus sallii koulutetulle alkionsiirtäjälle  epiduraalipuudutuksen mutta kieltää suonensisäisen kalsiumin luovutuksen; kieltää elävät  virusrokotteet ehdottomasti mutta sallii ne kahdessa myöhemmässä pykälässä; ja säätää saman  porsaan kastraatiotoimenpiteen kivunlievityksestä neljässä eri kohdassa sen mukaan, kuuluuko tila  kansalliseen terveydenhuolto-ohjelmaan. Nämä epäjohdonmukaisuudet heikentävät sääntelyn  uskottavuutta ja ennakoitavuutta.

Vaikutukset on arvioitava ennen asetuksen antamista. Nykyinen vaikutusarviointi ei sisällä  määrällistä arviota tuottajille aiheutuvista kustannuksista.

MTK ry esittää, että asetusluonnosta muutetaan jatkovalmistelussa seuraavasti:

• 1 § Vastuueläinlääkäri ja sijaiseläinlääkäri määritellään 1 §:ssä. Todetaan, että  terveydenhuoltosopimukseen voidaan nimetä useampi terveydenhuoltoeläinlääkäri. Lisäksi  säädetään, että terveydenhuoltoeläinlääkärin sijaisella on samat oikeudet ja velvollisuudet.  Lääkitsemissuunnitelma määritellään omanaan terveydenhuolto-ohjelman ulkopuolisille  tiloille, kuten siipikarjatiloille, ja todetaan, että terveydenhuolto-ohjelmaan kuuluvissa  pitopaikoissa lääkitsemissuunnitelma sisältyy terveydenhuoltosuunnitelmaan.

• 5 § 2 mom. Eläinlääkärin varmistumisvelvollisuus rajataan tiedonanto- ja  ohjausvelvollisuudeksi. Vastuu lääkkeen antajan kyvystä ja henkilökohtaisesta  turvallisuudesta kuuluu eläimen omistajalle tai haltijalle.

• 6 §. Kirjataan eläinlääkärin oikeus EU:n eläinlääkeasetuksen 112–114 artiklan mukaiseen  käyttöön. Lisäksi perusteluissa on hyvä korostaa, että päätös lääkkeiden kaskadin  mukaisesta käytöstä tehdään omistajaa kuullen tämän suostumuksella, ei yksin eläinlääkärin päätöksellä. Pykälän arvioinnissa ja eläinlääkärin vastuun korostamisessa on otettava  huomioon myös mahdollisesti toimivasta hoidosta pidättäytymisen seuraukset.

• 8 §. Mikrobilääkkeiden käytön perustelujen säilytysaika rajataan yhteen vuoteen.  Näytteenotto porrastetaan riskiperusteisesti: vähintään kaksi kertaa vuodessa runsaan  käytön pitopaikoissa, muutoin kerran vuodessa.

• 9 §. Lisätään velvollisuus maa- ja metsätalousministeriölle kuulla tuottajajärjestöjä ja kliinistä  työtä tekeviä eläinlääkäreitä ennen liitteen 1 täydennystä koskevaa ehdotusta sekä  menettely aineen poistamiseksi luettelosta.

• 14 §, 24 § ja 28 §. Porsaan kastraation kivunlievitystä ja puudutusta koskeva sääntely  yhdistetään yhteen pykälään ja edellytykset yhdenmukaistetaan riippumatta siitä, kuuluuko  pitopaikka valtakunnalliseen terveydenhuolto-ohjelmaan.

• 15 §. Loislääkkeiden enimmäisaika nostetaan neljästä kuukaudesta 12 kuukauteen.

• 16 §. Sallitaan kiiman säätelyyn tarkoitettujen gestageenivalmisteiden, mukaan lukien  naudan emätinkierukoiden ja sikojen altrenogestin, luovutus terveydenhuoltoeläinlääkärin  vastuulla hormonikieltodirektiivin 5 artiklan toisen alakohdan mukaisesti. Sallitaan lisäksi  suonensisäisen kalsiumvalmisteen luovutus poikimahalvauksen hoitoon määritellyin  edellytyksin.

• 17 §. Poistetaan perusimmunisointia koskeva rajoitus (3 mom). Lievennetään seura- ja  harraste-eläinten luovutuskieltoa (2 mom). Kirjataan 1 momentin poikkeukset näkyviin  elävien rokotteiden osalta.

• 19 §. Sisältövaatimukset sovitetaan Sikavan ja Nasevan toiminnallisuuksiin, voimaantulo  ajoitetaan järjestelmävalmiuden mukaan ja valvontaviranomaiselle toimitettavat tiedot  sallitaan toimitettavan sähköisessä muodossa.

• 21 § ja liite 2. Tasoitetaan käyntitiheyksien jyrkät kynnysarvot ja mahdollistetaan tiheyden  alentaminen, kun luotettava sähköinen tuotanto- ja terveysseuranta on käytettävissä.  Vastaavin perustein kuin siipikarjalle luonnoksessa sallitaan.

• 22 §. Täsmennetään perustelumuistiossa, että mihin tilanteisiin lääkeluovutus ei sovellu.

• 29 §. Selvennetään kuka suunnitelman päivittää omistaja vai vastuueläinlääkäri.

• 31 §. Sallitaan pakkausselosteen toimittaminen sähköisesti tai osoittamalla, mistä se on  saatavilla.

Helsingissä 24.7.2026

Maa- ja metsätaloustuottajain Keskusliitto ry

Johan Åberg, Maatalousjohtaja
Olli Heino, Asiantuntijaeläinlääkäri

aiheet: lausunto, eläinlääkintäasetus