Blogi – Kansainvälinen toiminta

Matkailu avartaa

31.08.2012

Ensimmäisen kerran kun suuntaat Nepaliin, muista lukea hyvin tarkasti mihin kaupunkiin olet menossa. Näin säästyt pidemmältä maakuntamatkailulta. Tämän kalakummi sai katkerasti todeta tilatessaan ”helposti ja kätevästi” lentoliput netistä. Ei muuta kuin liput takataskuun, matkalaukut kainaloon ja nenä kohti Nepalia.

Matka Nepaliin kesti toista vuorokautta eikä lentokoneessa tietenkään nukuttanut. Nepalin pääkaupunkiin Kathmandussa ensimmäisenä hankintana oli viisumi. Sen sain kohtalaisen odottamisen jälkeen. Ulkomaanterminaalista poistuttuani huomasin aikaa olevan kaksikymmentä minuuttia seuraavan lennon lähtöön. Sitä ennen piti löytää sisäisten lentojen terminaali ja siirtyä lähtöselvitykseen. Näppäränä naisena valitsin yhden kymmenistä lentokentän avuliaista miehistä opastamaan minut toiseen terminaaliin. Nämä iloiset miehet olivat kuulemma töissä kentällä, mutta en sitä silloin tiennyt. Siitä sitten hyppäsin matkalaukkuineni päivineen suhteellisen pienikokoiseen autoon. Tuo uskollinen haalean punainen peltilehmä oli parhaat päivänsä nähnyt Nissan Micra, joka eläkepäivinäänkin vielä toimitti taksin virkaa.

Kiisimme hieman arveluttavasti liikennesääntöjä noudattaen terminaaliin, missä samainen kuski vei minut Buddha Airin vastaanottotiskin luo. Kuski kyllä kyseli minulta muutamaan otteeseen olisinko aivan varma että haluan lentää kyseiseen kylään. Minä vannoin ja vakuutin, että määränpäähän on päästävä. Näytin hänelle jopa lentolippuni, missä oli selvästi kerrottu että lentoni määränpää tulisi olemaan BDH. Ei muuta kuin muitta mutkitta matkaan, kiirekin oli.

Niin, pitihän kuskille ensin maksaa kyyti, ja laukkujen kantaminen sekä tietysti oppaana toimimisesta muutama rupia, tai dollari kun en ehtinyt vaihtamaan rupioita missään. Niin tuli maksettua kymmenen dollaria reippaalle oppaalle/kuskille/kantajalle, vaikkakin myöhemmin huomasin että lentokenttämaksu oli 200 rupiaa eli 2,26 dollaria ja taksi ei varmasti olisi montaa rupiaa maksanut. No, olihan minua auttanut monialapalvelun osaava tekijä. Hän taisi tienata hetkessä päivän tienestin. No ei huolta, sillä ehdin kiireestä huolimatta koneeseen. Ai mikä ihana tunne. Olin jo niin lähellä määränpäätä että uskalsin jopa levätä hetken nauttien koneessa tarjotuista pähkinöistä ja virkistävästä limusta.

Aikamme lennettyämme kone laskeutui pienen pienelle kentälle. Olin aikoinani nähnyt elokuvan Minun Afrikkani, ja minusta tuntui että nyt tämä kone oli lennättänyt itähelsinkiläisen tytön aivan väärälle mantereelle. Kenttä oli kuin…. Siellä ei ollut mitään. Kaikki oli heinikkoa, muutama kukka kukki ja elefanttiheinää kasvoi kentän laidalla.

Koneesta laukut purettiin pienen katoksen alle mistä kukin sai hakea omansa pois, lipuketta vastaan tietenkin. Ihmettelin jälleen kerran laukkuineni mihin suuntaan tästä nyt pitäisi lähteä. Katselin ympärilleni. Etsin katseellani vastaanottoparaatia, punaista mattoa, torvisoittokuntaa. En nähnyt ketään. Seurasin kuinka pieni kenttä hetki hetkeltä hiljeni. Ihmiset lähtivät pois, kuka kävellen tai polkupyörineen kadoten pienten pusikoiden taakse. Ympärilläni näkyi lentoterminaalin korkea aita, jonka portilla seisoivat vartijat, Neuvostoliiton aikaiset Kalashnikovit kainalossaan. Tuumin itsekseni ettei kentältä uskaltaisi ainakaan poistua, tiedä vaikka eivät olisi enää päästäneet takaisin.

Päätin istahtaa lentokenttärakennuksen terassille. Terassi oli niin pitkä että se valtasi koko rakennuksen pituudeltaan. Siinä penkillä istuessani ajattelin, että kyllä vielä joku tulee hakemaan, jos vain kärsivällisesti odottaa. Alkoi jo väsymyskin painaa silmiä.

Terassilla piipahti toisinaan paikallinen turvamies, tai siltä tuo sinisessä puserossaan näytti. Hän katseli kutakuinkin kummissaan, kuten muutama muukin, tätä eksynyttä kulkijaa. En tiedä vierähtikö tunti jos toinenkin ennen kuin vartija tuli tiedustelemaan minne ihmeeseen olen matkalla. Kerroin hänelle että olen tullut tänne kalakummitöihin ja tapaamaan Tohtori Sunila Raita. Edelleen vartija tiedusteli missä hotellissa olin ajatellut yöpyä. Näin jälkikäteen voin vain ihmetellä, että olikohan tuossa kaupungissa edes yhtään hotellia. Kerroin miehelle asuvani vierailun ajan Hotell Royal Centuryssa. Siihen mies ihmeissään, vahvalla aksentilla höystettynä tokaisi; ”Ooh madam, we have a problem”. Minä olin ihmeissäni. Mitä nyt taas?

Koska yhteinen englannin ymmärrys hieman ontui, hän kysyi uudelleen ketä minä olen tullut tapaamaan ja minne olen matkalla. Siinä samassa aloin kaivaa matkalaukun kätköistä papereitani. Sieltä jostain, sähköpostin alanurkasta, pienellä fontilla präntättynä, löysin Sunilan nimen ja toimipaikan. Kun turvamies oli lukenut Sunilan tiedot hän katsoi minua hymyillen, taputtaen olkapäätäni ja sanoi; ”Everything is OK”. Ihan vakuuttunut en tässä vaiheessa ollut. Luullakseni näytin hyvin hämmentyneeltä. Hän istui vierelleni penkille ja kertoi että hänen pomonsa on Kathmandun poliisipäällikkö ja hän sattuu olemaan Sunilan aviomies. En tiennyt olinko kuullut oikein. Alkoiko kahden vuorokauden valvominen sekoittaa päätäni?

Mies nousi ylös ja ohjasi minut sisätiloihin. Henkilökunnan tiloissa sain juotavaa ja hän kertoi selittävänsä tilanteen minulle. No sehän olisi mukavaa. Mielessäni oli sata kysymystä. En tiennyt miksi minua ei oltu vastassa ja miksi meillä oli ”probleema”. Minulle kerrottiin että olin saapunut väärään kaupunkiin. En voinut uskoa kuulemaani todeksi. Mies kirjoitti paperille hyvin selvin tikkukirjaimin kaksi kaupungin nimeä BHADRAPUR ja BHARATPUR. Minun siis olisi pitänyt olla BHARATPURissa, Chitwanin maakunnassa eikä täällä BHADRAPURissa. Voi että, joskus hyvin pienellä kirjoitusvirheellä voi olla kauaskantoisia seuraamuksia, tosin minun lipussani näkyi vain lyhenne BDH…

Seuraavaksi poliisi soitti pomolleen, Sunilan aviomiehelle. Häneltä saimme Sunilan puhelinnumeron. Kyllä oli helpotus kuulla Sunilan puhelimen toisessa päässä. Lopultakin tuntui että asiat loksahtavat paikoilleen.

Kun Sunilaan oli saatu yhteys, piti lähteä pian takaisin Kathmanduun ja oikeaan kaupunkiin. Seuraavana päivänä alkaisi kierros projektialueella ja sitä seuraavana matkaohjelmassa oli paluu takaisin Kathmanduun, Suomen Nepalin suurlähetystöön. Onnekseni ehdin, nipin napin, päivän viimeiseen koneeseen. Nepalissa kun ei kaikkina vuorokauden aikoina voi turvallisesti lentää. Vuorituulet haittaavat nousua ja laskeutumista, onnekseni en sitä vielä tuolloin tiennyt. Taas lennettiin. Muutama sata kilometriä takaisin Kathmanduun. Nepali on kyllä kaunis maa, ilmasta katsottuna.

Samana päivänä ei lähtenyt lentoja Bharatburiin. Sunilan mies oli järjestänyt minulle autokuljetuksen. Muistaakseni matkaa oli ainoastaan 200 km, mutta nepalissa se tarkoitti kahdeksaa tuntia huonokuntoisilla ja vaarallisilla vuoristoteillä. Kuljettajina toimivat poliisiryhmä Miami Vice. Olikohan isäntäväki ajatellut ettei parane päästää suomalaista enää silmistä, jottei eksy toistamiseen? Toisaalta autokuljetus taisi olla ainoa vaihtoehto. Matkustaminen on vaarallista yleisillä busseilla eikä etenkään yötä vasten suositella matkustamista. Kello oli siis yli puolenpäivän, kun hyppäsin tämän virka-auton takapenkille. Nissan Sunny, takuuvarma menopeli vuodelta 85.

Matkavuorokausia oli nyt takana täydet kaksi (plus), nukuttuja tunteja pyöreät nolla ja syötyjä eväitä, hmm, ne ilmaiseksi koneessa tarjoillut maissilastut. Enhän mitään olisi uskaltanut suuhuni laittaa. Tiedän, tieto lisää tuskaa. Ajattelin hygienia asioita, jääkaappeja, puhdasta vettä, saippuaa, jätehuoltoa. Kaikki syötävä näytti vähintäänkin epäilyttävältä. Rohkaisin mieleni ja uskaltauduin syömään banaania ja omenoita.

Istuessani auton takapenkillä luovuin kuitenkin kaikesta pohdinnasta. En suonut ajatustakaan sille mitä seuraavaksi tapahtuu, tai voisi tapahtua. Ummistin silmäni ja nukuin. Voitte uskoa että siinä kotteron tärinässä ihminen voi nukkua yllättävän sikeää unta.

Matka jatkui. Välillä näki vuorenrinteitä alas kierineitä autoja ja ihmisiä ihmettelemässä niitä. Toisinaan toisen puolen tiestä tukki vanha rekka-auto jota korjattiin keskellä tietä. Huomasin myös pian, että nepalin pimeys laskeutuu kuin nappia painaen. Tunnin ajettuamme pimeässä matka tyssäsi täysin. Kymmenet ja kymmenet rekat tukkivat tien eteenpäin ja kohta myös taaksepäin. Ihmettelin miksi nämä eivät liiku minnekään. Toinen poliiseista lähti selvittämään tilannetta. Tullessaan takaisin hän kertoi että nämä kaupparatsut seisovat tässä koska kahden piirin raja menee tästä ja he eivät ole saaneet lupaa siirtyä rajan yli. Siinä sitten seistiin pimeässä. En uskaltautunut nousta autosta, sillä kaikkialla näkyi vain miehiä.

Kun rekat vihdoin jatkoivat matkaa, me emme. Kuski koetti käynnistää autoa kääntämällä virta-avaimesta. Auto sanoi vain ontosti ”wooouuv”. Minua alkoi jo hymyilyttää, tämä ei voi olla totta. Tokaisin kuskille; “”You have a low battery, you have to push the car”. ”Really?”, hän tokaisi ihmeissään. Niin toinen poliiseista lähti tuuppaamaan autoa. Onneksi se lähti käyntiin. Matka saattoi taas jatkua.

Puolen yön paikkeilla saavuimme oikeaan kaupunkiin ja oikeaan hotelliin, missä Sunila oli vastassa. Hän toivotti minut tervetulleeksi määränpäähän jatkaen lähes samaan lauseeseen; ”aamulla lähdemme kello viisi hotellin edestä”. Mikään ei voinut enää yllättää, tai niin ainakin luulin. Jaaha, siis pari tuntia unta ja sitten mennään. Ei muuta kun suihkuun ja aamulla hyvän aamupalan jälkeen kuutamoon.

Kello viideltä Sunila jo odottelikin hotellin edessä. Tiedustelin hieman hämmentyneenä missä jeeppi on. Meidänhän oli tarkoitus mennä autolla. Sunila kertoi että hän ei saanut vuokrattua sitä, sillä tälle päivälle oli suunnitteilla nuorten poliitikkojen toimesta jonkinlainen mielenosoitus. Myöhemmin tietenkin selvisi että kyseessä oli mellakka ja auto olisi todennäköisesti vahingoitettu tiesuluissa, eikä autolla olisi päässyt edes niistä läpi. Minua siis odotti Nepalin pimeässä yössä pari moottoripyörää, onneksi sentään kuskeineen. Tuli ihan teiniajat mieleen. Muistan olleeni moottoripyörän kyydissä joskus rippikouluaikoinani.

Niin sitten hyppäsin moottoripyörän tuhdille ja aloin tiedustella kypärää. Tähän minulle vastattiin että en sellaista tarvitse. Yritin kyllä kertoa että minä tahtoisin silti kypärän, vaikkakin Nepalin laki ei määrää että takana istuvalla pitäisi sellainen olla. Ihmettelin, eikö takana istuvan aivot ole niin tärkeitä kuin edessä istuvan, mutta toisaalta, nainenhan siellä takana useimmiten istuu. Sarkastisuus sikseen, silmät kiinni ja itsekseni tuumasin; ”etteenpäin mennään, sanoi mummo lumessa”.

Näin alkoi Nepalin kalankasvattajaprojektin kummiyhteistyö. Ihmeellisten kommellusten kautta kaikki suunnitellut asiat saatiin toteutettua vierailun aikana, viidessä päivässä. Virallisemman version voinette lukea artikkelista ”Kalakummina Nepalissa”.

Anu Toivonen

aiheet: ffd ja kummit maailmalla, nepal, kehitysyhteistyö, kalankasvatus, anu toivonen