Blogi – Maaseudun edunvalvonta

Haikeutta menneestä ja ylpeyttä tulevasta – sukupolvenvaihdos luopuvan sisaruksen silmin

04.06.2021

Vanhempani myivät tilan veljelleni muutamia vuosia sitten. Kun tilan tulevaisuuden päätöksen aika oli käsillä, pyöri mielessäni monia ajatuksia. Olisikohan minusta tuohon? Kyllästynkö? Eihän nuori nainen voi tilanpidosta selviytyä, varsinkaan kun ei miestäkään silloin löytynyt. Tilan ostajaksi valikoitui veljeni. Päätös oli yhteisten keskusteluiden summa. Ehkä vaakakupissa painoivat myös ikiaikaiset sukupuoliroolit, perheenjäsenten tunteet ja tilan pitkä historia. Minä kaipasin vielä maailmalle, veljeni oli jo valmis ottamaan tilan omiin käsiinsä.

Minut otettiin mukaan sukupolvenvaihdosprosessiin alusta alkaen, vaikka olinkin jäämässä kaupan ulkopuolelle. Olin mukana neuvotteluissa vanhempien, neuvojien ja jopa pankin kanssa. Tiesin mihin tonttien rajat vedetään, mikä on kauppahinta ja miten nuoren viljelijän aloitustukea haetaan. Olen vanhemmilleni kiitollinen mukaan ottamisestani. Koin itseni arvostetuksi ja merkitykselliseksi lenkiksi tilan historiassa. Opeista oli toki hyötyä myöhemmin urallani edunvalvonnan parissa.

Tilakauppaan valmistautuessa puhutaan numeroista, lainasta, kannattavuudesta, rakennuksista ja koneista. Yritystoiminnan kannalta siis hyvinkin merkityksellisistä asioista. Samalla kuitenkin tuntui unohtuvan se toinen, inhimillinen puoli. Jokaisen osapuolen tunteet ja toiveet tulevasta.
Maatilan sukupolvenvaihdos on aina iso asia sekä itse tilalle, luopuville ja tuleville omistajille sekä lapsuudenkodistaan luopuville sisaruksille. Tilan rakennukset ovat nähneet syntymää, kuolemaa, iloa, surua ja epätoivoa. Pihapiirissä ja pelloilla on otettu ensimmäisiä askelia ja traktorin ratin kääntelyitä, rakennettu aitoja, vietetty kesäjuhlia. Mielemme on täytetty näillä suurilla ja pienillä muistoilla kodista.

Kun tilakauppa tehtiin, olin asunut jo kuusi vuotta muualla. Olin iloinen ja helpottunut, että tilamme sai jatkoa ja isännäkseen motivoituneen, historiaa arvostavan, mutta eteenpäin katsovan veljeni. Silti valmistautuminen muutokseen ja hetket uudessa elämässä ovat olleet välillä täynnä tunteita. Ovia on paiskottu, kyyneliä vuodatettu ja keskusteluja muuttuneista suunnitelmista on jatkettu aamuyön pikkutunneille.

Olen kokenut haikeutta lapsuudenkodin jättämisestä, epätasa-arvoisuutta sisarussuhteestani, epävarmuutta omasta roolistani tilalla. Samalla olen kuitenkin hävennyt muutoksen herättämiä tunteita. Kyllä muutoksesta pitää vain selvitä, jatkaa elämää. Mutta eihän se niin mene. Jokainen meistä tarvitsee aikaa käsitellä omia tunteitaan, omalla tavallaan. Toinen tekee sen traktorin ratissa, toinen kalassa, toinen on selvillä ajatuksistaan kuukauden päästä, toinen vaatii aikaa vuosia. Olemme erilaisia.

Käytimme viime heinäkuussa muutaman päivän lapsuudenkotini vintin tyhjentämiseen. Sukupolvien ajan kerääntyneitä aarteita ja rojuja. Istuimme alas, kävimme tavaraa läpi laatikko kerrallaan. Vanhoja kokeita, leluja, muovirasioita, roskia, kauan kadoksissa olleita astioita. Jaoimme tavarat poisheitettäviin, myytäviin ja säästettäviin. Iso osa tavaroista päätyi kaatopaikalle. Samalla kun vintin huoneet tyhjenivät, kävimme yhdessä läpi tavaroiden synnyttämiä muistoja ja luopumisentuska helpottui jokaisen laatikon jälkeen.

Muutos ja siihen totuttelu vie aikaa. Aikaa on annettava jokaiselle osapuolelle. Oma reseptini on: ota koko perhe mukaan prosessiin ja osallista kaikki. Tehkää asioita yhdessä. Puhukaa, itkekää (ei tarvitse yhdessä, jos ei tunnu luontevalta) ja sitten taas puhukaa. Tyhjentäkää vinttiä, auttakaa lehtien haravoinnissa, tuokaa ruokaa yllätyksenä toukotöille, tehkää yhdessä. Anna jokaisen tottua uuteen elämään, luo omannäköinen elämäsi ja tarjoa olkapäätä perheelle silloin kun sitä tarvitaan.

Perhe on pahin, mutta samalla kuitenkin yksi tärkeimmistä ja rakkaimmista voimavaroista mitä löytyy. Siitä kannattaa pitää kiinni.
 

Elina Nummela
kenttäpäällikkö, MTK Häme
 

aiheet: sukupolvenvaihdos, työtä ja elämää maalla