Sisältöjulkaisija

angle-left null Joustavampi maatalouspolitiikka vai 27 kansallista strategiaa?

Blogi - Kansainvälinen toiminta

Joustavampi maatalouspolitiikka vai 27 kansallista strategiaa?

26.4.2019

Pari viikkoa sitten Euroopan parlamentin maatalousvaliokunta äänesti ahkerasti kompromissiehdotuksista tulevaa CAP kautta varten. Suuren salin käsittelyyn asiaa ei kuitenkaan vielä viety, pääasiassa budjetin epävarmuuden mutta myös muiden asioiden vuoksi. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että toukokuussa valittavalla uudella parlamentilla on sen niin halutessa mahdollisuus jättää kaikki edellisten toimijoiden työ pöytälaatikon uumeniin ja aloittaa uusi suunnittelu joko lakiesityksistä tai täysin puhtaalta pöydältä.  Mistä tämän hetkisessä ehdotuksessa on sitten keskusteltu, ja mitkä voisivat olla niitä syitä, miksi alusta aloittaminen voisi houkutella?

Vuosien saatossa CAP:ta on muotoiltu tukemaan ensin markkinoiden tarpeita, myöhemmin tuottajia. Se on taannut tulotukea erilaisissa tilanteissa, tarjonnut kompensaatiota ympäristönsuojelun vaikutuksista, ohjannut viljelijää kohti kestävämpää kehitystä ja tukenut maataloustuotteiden kilpailukykyä. Ympäristönsuojelun merkitys on myös kasvanut jatkuvasti. Monien aspektien huomioiminen on kuitenkin tehnyt järjestelmästä raskaan niin tuottajalle kuin myös valvontaelimille, sillä järjestelmissä on paljon tasojen välistä päällekkäistä tarkastusta ja tarkastuksen tarkastusta. Tällaiset systeemiä kankeuttavat ja hidastavat tekijät ovat omiaan aiheuttamaan turhautumista politiikkaa kohtaan, mikä ei liene omiaan parantamaan kenenkään mielialaa tukikauden vaihteessa.

Voidaanko edelleen puhua maatalouspolitiikasta, vai olemmeko tulleet tilanteeseen, jossa yhdellä politiikalla koetetaan vastata liian moneen kysymykseen?  
 

Yksi koko ei sovi kaikille, mutta onko joustavuus pahaksi?

Ehkä osittain kantapään kautta on opittu, ettei ole olemassa yhden koon maatalouspolitiikkaa, joka toimisi kaikissa jäsenmaissa samalla tavalla. Uusimmassa CAP suunnitelmassa tähdätäänkin siksi ensisijaisesti valvonnan päällekkäisyyden vähentämiseen ja kansallisen määräysvallan korostamiseen. Jatkossa EU loisi puitteet, joiden pohjalta kukin jäsenmaa saisi rakentaa omia tavoitteitaan tukevan maatalouspolitiikan toteutusstrategian. Strategia tulisi vielä ennen toimeenpanoa hyväksyttää komissiossa, jotta voidaan olla varmoja sen oikeasta suunnasta. Täydellistä uudistumista ei kuitenkaan tapahdu, sillä sama kahden pilarin rakenne eri toimenpiteisiin kohdennettuine varoineen säilyy edelleen.

Tuleva CAP pyrkii myös edesauttamaan tukien oikeudenmukaisempaa jakautumista niille toimijoille, jotka todella ovat tuen tarpeessa. Tämän saavuttamiseksi suunnitellaan luotavaksi määritelmää tosiasiallisesta viljelijästä samoin kuin tukien rajaamista tukikaton avulla. Suurimpana muutoksen uudessa CAP:ssa siirrytään sääntö ja määräyskulttuurista kohti tulospohjaista politiikkaa. Myös tutkimus ja innovaatioprojekteihin pyritään varaamaan entistä enemmän rahaa ajantasaisen tiedon ja sitä myötä tehokkaampien toimien aikaan saamiseksi.

Parlamentin ja neuvoston käsittelyssä ehdotus kansallisen päätäntävallan kasvattamisesta ja tulospohjainen tukipolitiikka aiheuttavat kuitenkin huolta. Argumentoinnissa vedotaan siihen, ettei voida enää puhua yhteisestä maatalouspolitiikasta, mikäli jokainen jäsenmaa aikaa viedä maatalouden kehitystä ja ympäristötoimia omaan suuntaansa. Polku takaisin yhteisiin linjoihin pitkä ja kivinen, jos eriydymme liian kauas toisistamme vain todetaksemme, ettei tämä järjestely toimi.
 

Ruoantuotantoa ympäristönsuojelun ohella

Suunnitelmien perusteella tuleva CAP tähtää myös yhä enemmän ja enemmän ympäristö- ja ilmastonsuojelutoimiin. Viljelijöille toimet näkyvät käytännössä pakollisina ja vapaaehtoisina hankkeina, joiden tuloksellisuuden kautta tukipotti kasvaa. Suorien tukien ehtona on edelleen ympäristöön liittyviä toimenpiteitä, mutta viherryttämisen sijaan uudet tavoitteet pitävät sisällään esimerkiksi kosteikkojen ja suomaiden suojelua, ravinteiden käytön valvontaa sekä viljelykiertoa viljelykasvien monipuolistamisen sijasta. Lisäksi kullakin jäsenmaalla on velvollisuus kehittää vapaaehtoisia ympäristöhankkeita, joihin osallistumisesta viljelijää palkitaan lisätuilla.
Tulosperusteista suuntaa kohti mentäessä nousee mieleen kuitenkin kysymys siitä, miten toimien vaikutusta käytännössä mitataan? Toistaiseksi on puhuttu ympäristöindikaattoreista, mutta niiden lopullisesta muodosta ja toiminnasta ei kuitenkaan toistaiseksi ole täyttä varmuutta. Kuten kaikki ympäristöön liittyvä, ei vuodessa tai kahdessa välttämättä tulla saavuttamaan näkyviä tuloksia.

​​​​​​​Voisivatko tällaiset pienet epävarmuudet kasaantuessaan riittää siihen, että uusi parlamentti päättää aloittaa alusta? Vai onko suunnitelmissa sen verran paljon hyvää, että kannattaa sinnitellä epävarmuuksien kanssa? Maataloussektori odottaa mielenkiinnolla niitä ratkaisuja, jotka vaikuttavat seuraavan vuosikymmenen aikana toimintaamme.

Terhi Korpi

EUROOPAN YTIMESTÄ

MTK:n Brysselin toimisto