null Maatalouspolitiikkaa sopii kyllä tuulettaa

Blogi – Viljely ja muut kasvit

Maatalouspolitiikkaa sopii kyllä tuulettaa

23.5.2017

Kansanedustaja Juhana Vartiainen on ottanut näkyvästi kantaa maatalouteen ja maatalouspolitiikkaan. Kriittinen keskustelu on hyvästä ja sitä tarvitaan varsinkin nyt, kun EU:n yhteistä maatalouspolitiikkaa ollaan uudistamassa seuraavalle rahoituskaudelle.

Muutamiin Vartiaisen väitteisiin ja johtopäätöksiin on syytä suhtautua suurella varauksella. On ymmärrettävää, että sinänsä laadukkaaseen, mutta kovin rajalliseen lähdeaineistoon tukeutuminen jättää sijaa väärinkäsityksille - joko tahattomille tai tahallisille. Kun poliitikko puhuu, vastuu jää yleensä kuulijoille.

Ensimmäinen kohtalokas virhe tapahtuu siinä, kun maatalouden tukea verrataan suoraan tulonsiirtoihin. Suomalainen järjestelmä on osa EU:n kokonaisuutta, ja yhteisen maatalouspolitiikan tavoitteet ovat todella laajoja. Yksinkertaisimmillaankin kyse on koko ruokajärjestelmää koskevasta politiikasta, johon kuuluu ruuan määrällisten ja laadullisten tavoitteiden lisäksi mm. eläinten hyvinvoinnin ja luonnonsuojelun ulottuvuus. Politiikalla on myös mittavia maaseudun elinvoimaan liittyviä tavoitteita.

Tuki ei siis ole vastikkeetonta. Poliitikkojen tehtävä on määrittää, millaisia vaatimuksia ja toiveita maataloudelle ja ruuan tuotannolle asetetaan. Toivottavaa olisi, että vaateet ja markkinatalouden lainalaisuudet kohtaisivat toisensa. Näin ei valitettavasti ole käynyt, mikä on jokaisen lainsäätäjän syytä pitää mielessä.

Suomi on eduskunnan päätöksillä asettanut monet ruokaa ja maataloutta koskevat normit yleiseurooppalaista tasoa korkeammalle. Maatalouden kustannuksia ja samalla myös tukea voidaan laskea näitä normeja muuttamalla. Istuvalla kansanedustajalla on aina mahdollisuus aloitteellisuuteen.

Erilaiset laatuvaatimukset vääristävät myös ulkomaankauppaa. EU:lla ei ole mahdollisuutta vaatia tuonnilta vastaavaa, mitä omalta tuotannolta edellytetään. Sama koskee luonnollisesti myös Suomea suhteessa maailmaan ja muuhun Eurooppaan. Julkisten hankintojen kohdalla voidaan kylläkin säätää omia normeja vastaavat ehdot kilpailutuksiin. Tähän mahdollisuuteen Sipilän hallitus on tarttunut valtion hankinnoissa. Tuloksia yhä odotellaan.

Vartiainen antaa ymmärtää, että maatalous on säästynyt budjettileikkauksilta, kun muuta yhteiskuntaa on kuritettu. Pöydälle sattuivat tunnusluvut vuodelta 2005 (Luken julkaisut). Silloin Suomi maksoi maatalouden kansallista tukea 619 miljoonaa euroa. EU:n joko kokonaan tai osin maksamaa tuki oli 1,23 miljardia euroa. Vuonna 2016 kansallinen tuki oli pudonnut 322 miljoonaan euroon ja EU:n järjestelmästä tuleva tuki oli 1,37 miljardia euroa.

Tukisummat ovat alentuneet nimellisesti ja yleisen kustannustason nousua ei ole yritettykään kompensoida. Samalla tukea on integroitu osaksi EU:n järjestelmiä, eli kansallinen liikkumatila on kaventunut. Viljelijätukien osuus valtion budjetista on pienentynyt jatkuvasti. Näin julkisen talouden ongelmien sysääminen maatalouden piikkiin on kovan luokan liioittelua.

Maatalouden saaman tuen ja alan nettoarvonlisäyksen suhde on Suomessa hävyttömän huono, kuten Vartiainen toteaa. Kohtalaisen osan tästä selittää se, että maatalous menetti arvonlisästään kahdessa vuodessa lähes 700 miljoonaan euroa (39%), kun maataloustuotteiden hinnat romahtivat venäjänviennin tyrehtyessä.

Maatalous on siis toiminut markkinakriisin puskurina. Elintarviketeollisuus piti pintansa jollain tavoin. Muistaa kuitenkin täytyy, että vähintään puolet elintarviketeollisuudesta on suoraan riippuvaista omasta maataloustuotannosta. Suomalaisen viljelmän jousto pelasti nämäkin työpaikat ja lisäksi ne 15 000 (Luken arvio) työpaikkaa maataloudelle tavaroita ja palveluita tuottavilta toimialoilta.

Hinta selittää osan maatalouden heikosta kyvystä tuottaa arvonlisää. Toinen puoli selittyy tuottavuudella. Siinä on mittava haaste tulevaisuuden maatalouspolitiikalle. Enemmän kehittävää tukea ja vähemmän ylläpitävää, lienee hyvä ohjenuora Brysselin ja kotimaan politiikkavalmistelulle.

Toki ei maatalous laakereilla ole levännyt tuottavuuskehityksessään. Maatalouden tuottavuus on kasvanut vuosia ripeämmin kuin elintarviketeollisuuden, vähittäiskaupasta puhumattakaan. Tuottavuutta on kehitetty osaamisella, automatisaatiolla ja rakennekehityksellä. Esimerkiksi sika- ja broilertuotannossa suomalaiset tuottajat ovat eurooppalaista kärkitasoa. Näillä sektoreilla tilojen saama tuki jää itse asiassa pienemmäksi kuin vaikkapa saksalaisella kollegalla.

Rakennemuutoksessa ei todellakaan ole nukuttu ruususen unta. Kotieläintilojen lukumäärä on puolittunut joka kymmenes vuosi ja viime aikoina tahti on kiihtynyt. Kasvinviljelytilojen määrä on vähentynyt hitaammin. Tilastoja vääristää tältä osin se, että moni tila eteenkin heikoimmilla alueilla on valinnut strategiakseen olla tuottamatta mitään. Tämän EU:n tukijärjestelmä mahdollistaa ja osittain jopa siihen rohkaisee. Tässä voisi olla muutoksen paikka reippaan poliitikon ajamaksi.

Onko harjoitettu politiikka nopeuttanut rakennekehitystä riittävästi? Vastausta tähän on syytä peilata historiaa vasten.

Suomi siirtyi EU-jäseneksi tilanteessa, jossa maatalouden rakenteen takamatka Tanskaan tai Ruotsiin oli hurja. Syynä on sotien jälkeinen asutuspolitiikka, jonka järkevyys yleensä tunnustetaan. Taattiinhan sillä yhteiskuntarauha, eikä meidän tarvinnut varttua sosialistisessa tasavallassa. Jälkiviisaasti voidaan silti todeta, että sopeutuminen kansainvälistymiseen olisi pitänyt aloittaa ainakin reilu vuosikymmen aiemmin.

Kahden viime vuosikymmenen aikana olemme mielestäni kuroneet takamatkaa kiinni määrätietoisesti. Pääomaintensiivisen alan sopeutumiskyky on silti rajallinen. Kyseessä ovat sukupolven mittaiset investoinnit. Varsinkin MTK on saanut vuosien varrella runsaasti syytöksiä suurtiloja suosivasta politiikasta. Investointien rahoituksen kärkitavoite on ollut tilakoon kasvu. Tuetkin maksetaan periaatteella: pieni tila saa vähän, suuri paljon.

Yksityiskohtana voi oikoa Vartiaisen käsitystä siitä, että tukea porrastetaan enemmänkin pieniä tiloja suosivaksi. Esimerkkinä mainittu luonnonhaittakorvaus on poikkeus. Siinäkin porrastus on MTK:n vaatimuksessa pienin mahdollinen, eli yli 300 hehtaarin alalta leikataan 20 prosenttia ylittävältä osalta (150-300 ha -10%). Tämä juontaa siis EU:n lainsäädäntöön. Toinen muutamaa tilaa koskeva leikkuri löytyy pohjoisesta tuesta.

Vinkiksi tulevaan voi todeta, että maatalouskomissaari Hogan (EPP) on esittänyt tukikattoja EU:n mittavimmalle tukimuodolle, tilatuelle. Tässä olisi hyvä vaikuttamisen paikka oman poliittisen perheen piirissä, mikäli tavoitteena on edistää tilakoon kasvua.

Kannatan ehdottomasti sitä, että tuen saamisen edellytyksenä olisi määrällisesti ja laadullisesti hyvä tuotos. Vartiaisenkin käyttämät tunnusluvut heilahtaisivat parempaan suuntaan. Paluu tuotantoon sidottuihin tukiin otettaisiin kyllä vastaan suuressa osaa maatilayrityksiä. Tässäkin päätökset tehdään Brysselin kammareissa.

Rakennemuutos alueittain tarkasteltuna näkyy ensisijaisesti siten, että länsirannikko vahvistuu ja Itä-Suomi menettää. Jalostuslaitokset ovat lännessä ja tarjoavat kasvun mahdollisuuksia lähialueille. Pohjoisessa Lappi ja Kainuu ovat menettäneet tuotantoa, Pohjanmaat ja Ylä-Savo kasvattaneet. Etelässä Lounais-Suomi on kasvanut sian- ja siipikarjan vetämänä, Kaakkois-Suomessa ollaan menettäjiä.

Etlan ja Luonnonvarakeskuksen tuore elintarvikeketjun kilpailukykytutkimus tarjoaa oivan analyysin ruokamarkkinoidemme tilanteessa. Hienoa, että Vartiainen on perehtynyt tutkimukseen. Siitä käyvät ilmi kotimaan ruokamarkkinoiden ongelmat sekä viennin takkuaminen. Ruokavientiämme on viime aikoihin asti leimannut asennevika: viedään ne ylijäämät, jotka kotimaassa eivät käy kaupaksi. Jatkossa vientiin tarjottava markkinoiden paras laatu, kuten täysin antibioottivapaa sianliha. Tätä ei millään muulla maalla ole tarjota kasvaville Aasian markkinoille.

Kotimaan markkinoillakin on paljon hyvää värinää sinänsä varsin synkän valtavirran pimennossa. Monet maatalousyrittäjät ovat rakentaneet suorat markkinaväylät kotitalouksiin tai ravintoloihin. Suuremmatkin jalostajat ovat investoineet jäljitettävyyteen, joka pitkän päälle erottaa kotimaisen hahmottomasta tuonnista.

Maatalouspolitiikka kaipaa tuuletusta. Ei tuottajakaan tukia rakasta, eikä varsinkaan kaupan päälle tulevaa byrokratiaa. Pitkän päälle tuotamme sen, minkä markkinat vetävät. Jos yhteiskunta odottaa maataloudelta muita palveluksia, niistä on syytä maksaa käypä hinta.

Maatalouspolitiikan lyhyen aikavälin hienosäätö on silti syytä tehdä taiten. Nykyisillä EU:n tukimalleilla voi käydä niin, että tuen leikkaamisen jälkeen pienet ja velattomat tilat sen kuin porskuttavat. Suuret, investoineet tilat ovat loppujen lopuksi niitä, joille politiikan pitkäjänteisyys ja johdonmukaisuus ovat kaikkein tärkeintä.

MARTTILA

Juha Marttila, puheenjohtaja, MTK


Olen toiminut MTK:n puheenjohtajana vuodesta 2009. Sitä ennen vaikutin järjestön johtokunnan 2. puheenjohtajana reilun neljän vuoden ajan.
Perheeseeni kuuluvat vaimo ja kaksi teini-ikäistä lasta. Koti ja maidontuotantoon erikoistunut maatila ovat Simossa, Lapin maakunnan eteläisimmässä kunnassa.
Taustani on maatalousekonomian tutkimuksessa, mikä varmaan tunkee vielä läpi kirjoituksissani.
Usko suomalaisen maatalouden, metsätalouden ja koko maaseudun parempaan tulevaisuuteen ei ole horjunut missään vaiheessa – eikä horju jatkossakaan. Ilman kovaa työtä ja yhteiskunnallista vaikuttamista tavoitteet eivät kuitenkaan tule toteutumaan. Maaseudun etu on koko Suomen etu.