Blogi – Ei tuotantosuuntaa

Tarvitsen rakkautta kaikkein eniten silloin, kun vähiten sitä ansaitsen

18.10.2018

Aina ei ole suuria vaikeuksiakaan näköpiirissä. Ihan tavallinen arki vain talloo rakkauden alleen. Totutaan toisen läsnäoloon ja jopa unohdetaan se. Puolisosta tulee yksi sisustuselementti. Siinä se on aina töröttänyt, vähän samaan tapaan kuin appiukon kansalaisopiston kurssilla tekemä kaappikello. Tilaa vievä, ulkomuodoltaan hiukan karu, vaikka yrittää olla kruusattukin, ja pitää toisinaan turhan kovaa meteliä.

Seuraavan kerran puoliso herättää enemmälti huomiota, kun siihen tulee joku vika. Alkaa ehkä vähän narista, kieltäytyy toimimasta totutusti, joutuu ehkä korjattavaksi tai käy pidemmäksi aikaa vajaatehoiseksi. Mikä sitä nyt vaivaa? Ei tämän tällaista pitänyt olla, ikuista rakkautta vannottiin ja nyt on lähinnä epämukavaa, eikä kotiin tee mieli mennä, kun siellä on niin raskas tunnelma. Sanat jäävät kurkkuun eikä saa otettua puheeksi, että ahdistaa.

Minulle kävi niin, että sairastuin. Pidempiaikaisesti, krooniseen kipuun. Muutuin narisevaksi, vetämättömäksi, väsyneeksi ja ilottomaksi, kun kipu iski. Iski kuin metrinen koivuhalko oikeaan leukaperään, eikä antanut yhtään armoa. Puolisoa koeteltiin siinä toden teolla. En minä sääliä halunnut, mutta pakko siihen oli sopeutua, etten ollut yhtä lailla tasavertaisesti hoitamassa kotia ja arkea, vaan vastuut jakautuivat välillä hyvinkin epätasaisesti. Itsekseni ajattelin: Miten vaikea on rakastaa sisäänpäin kääntynyttä, kipuihinsa vetäytynyttä, kun itse ei voi ottaa mitään siitä itselleen, eikä oikein edes ymmärtää, mitä tapahtuu? Olin varma, että kohta tuo kerää kimpsunsa ja kampsunsa ja painaa oven hiljaa perässään kiinni.

Väärin luulin. Sain ihan siinä lähietäisyydellä malliesimerkin siitä, mitä tarkoittaa rakkaus ja tahtominen. Ei se ollut suuria sanoja, eikä erityistä hoivaa tai hössötystä. Se oli arkista vastuunkantoa, ymmärtämistä, arvostusta ja välittämistä. Yhtään kertaa en kuullut arvostelua siitä, miten taas makaan vaan. Asia otettiin sellaisena kuin se tuli ja siihen sopeuduttiin yhdessä.

Rakastaminen on aika helppoa silloin, kun kaikki on hyvin, ollaan iloisia ja arki sujuu. Eniten tahtoa kysytään niissä tilanteissa, kun vastuut ja jaksaminen eivät mene tasan. Kuitenkin me tarvitsemme rakkautta kaikkein eniten silloin, kun olemme heikoilla, väsyneitä, kurjia, kipeitä tai hankalia. Ylpeys, harmistus, häpeä tai pelko hylätyksi tulemisesta voivat estää sanomasta: en voi hyvin, tarvitsen sinua, voitko auttaa? Tulee vääriä tulkintoja tai arjen kiire estää huomaamasta niitä viestejä, joilla yritämme kertoa kumppanille tuen tarpeestamme.

Mikä siis avuksi? Miten voisimme olla herkempiä toistemme tarpeelle tulla nähdyksi ja kuulluksi? Sanotaan, että toista pitää mennä puolitiehen vastaan. Minä ajattelen, että tämä tarkoittaa myös avun pyytämistä. Toinen ei ehkä huomaa tarvettani, jos en ojenna kättäni ja sano, että tarvitsen sinua. Pieni parisuhteen huoltokeskustelu aika ajoin voisi auttaa siinä, että apua on helpompi pyytää. Jos vaikka kerran viikossa istuttaisiin alas ja juteltaisiin siitä, mitä meille kuuluu ja miten parisuhteessamme voidaan. Keskitytään olemaan yhdessä samaan hiileen puhaltava Me, eikä minä ja sinä, joiden pitää kiistellä siitä, onko vaakakupit aina tasan. Tahtomista voi osoittaa vaikka sillä, että illalla väsyneenä ei juutukaan selaamaan some-palstoja, vaan kääntyy kohti puolisoa ja kysyy: mitä kuuluu?

Maija Pispa
Kirjoittaja on MTK-Pirkanmaan hankepäällikkö Voimaa farmarille -hankkeessa. Vapaa-ajalla hän viihtyy puolison kanssa moottoripyöräilemässä, patikoimassa tai metsänhoitotöissä ja seuraa yhteiskunnallisia kysymyksiä aktiivisesti.

aiheet: onnea kylvämässä, avioliitto, parisuhde, rakkaus, maija pispa