Suomessa on tarjolla kaksi metsänkasvatuksen tapaa: avohakkuisiin perustuva jaksollinen ja metsän pysyvään peitteisyyteen perustuva jatkuva kasvatus. Luonnonvarakeskuksen tutkija  Sauli Valkonen  ei hyväksyisi näistä kumpaakaan ainoaksi vallitsevaksi menetelmäksi.

Avohakkuuta on helppo arvostella luonnon tuhoamiseksi. Kasvitieteilijä ja luontokirjailija  Seppo Vuokon  mukaan hakkuiden jälkeiset aukeat ovat kuitenkin tärkeitä luonnon monimuotoisuuden kannalta.

Uuden puuston syntymisen lisäksi ne ovat tärkeitä elinympäristöjä monille perhosille, hyönteisille ja putkilokasveille. Jopa jotkut maatalousympäristöjen heikentymisestä kärsineet perhoset ovat löytäneet uuden kodin hakkuuaukoilta.

Metsän kasviston monimuotoisuudesta suuri osa on maaperässä kaiken aikaa siemeninä. Kun metsä on täysikasvuinen ja täynnä kasvavia puita, kaikki kasvilajit eivät pääse kasvamaan, mutta avohakkuu antaa niiden päästä jälleen kasvuun.

Samoin täysikasvuisen metsän lajisto säilyy avohakkuun jälkeen siemeninä maaperään odottamaan, että metsä kasvaa jälleen täyteen.

”Monet hyönteiset ja yli puolet päiväperhosistamme käyttää nuoria metsiä lisääntymisalueinaan, mikä osittain korvaa vanhojen niittyjen katoa. Linnuista muun muassa pikkulepinkäinen hyötyy avohakkuista. Kun aukko umpeutuu, eliöt siirtyvät viereiselle aukolle”, Vuokko toteaa.

Avohakkuuala on alle prosentin Suomen metsistä

Avohakkuumetsätalouden ekologisuuden kannalta oleellista on, että niitä ei tehdä liikaa. Näin metsäluonnossa siirtymään kykenevät lajit myös voivat siirtyä itselleen sopiville elinympäristöille.

Suomessa avohakkuita tehdään tällä hetkellä 0,5–0,7 prosenttia metsäpinta-alasta vuosittain. Suurin osa puusta korjataan eteläsuomalaisista yksityismetsistä, missä hakkuuaukkojen koko on keskimäärin vain 1,4 hehtaaria.

Avohakkuita arvostellaan myös siksi, että ne hävittävät marjat, kuten mustikan. Todellisuus on kuitenkin Vuokon mukaan päinvastainen: avohakkuu tuo niille elinvoimaa.

Mustikka lisääntyy tiheässä metsässä kasvullisesti. Se tarkoittaa, että yksi ainoa mustikka voi kasvustollaan peittää jopa aarien alan, vaikka näyttääkin siltä kuin jokainen varpu olisi oma kasvinsa.

Kun maa avohakkuun jälkeen muokataan, tällainen yhden mustikan muodostama kasvusto – siis klooni — rikkoontuu ja varvut pääsevät jälleen lisääntymään myös siemenistä.

Tämä on edellytys sille, että mustikka ja puolukka voivat lisääntyä siemenistä, eli uusiutua geneettisesti. Se taas on evoluution edellytys. ”Uusi siemensyntyinen taimiaines on evoluution eli lajien kehityksen perusta”, Vuokko muistuttaa.

Jatkuvaa kasvatusta voisi lisätä

Valkonen kuitenkin lisäisi jatkuvan kasvatuksen osuutta. ”Tällä hetkellä olisi ekologian kannalta hyvä lisätä pysyvästi peitteisiä metsiä. Meillä ei nyt oikeastaan ole varmasti peitteisinä pysyviä metsiä muualla kuin suojelualueilla”, Valkonen sanoo.

Jatkuvan kasvatuksen metsä ei useinkaan näytä kovin peitteiseltä, ainakaan jos siltä halutaan rahallista tuottoa. Ihmisen maisemamielipiteiden suhteen näin voi olla, mutta ekologian kannalta ihmisen silmä ei riitä.

”Kyllä se kuitenkin ekologian kannalta on riittävän peitteinen. Puuston alapuolella kasvavaa alikasvosta on enemmän, kun taas avohakkuumetsätaloudessa se usein jopa raivataan pois ennen hakkuuta”, Valkonen sanoo.

Lisäksi jatkuvan kasvatuksen metsässä puut kasvavat eri pituisina, jolloin latvuskerroksia on useita, mikä myös lisää peitteisyyttä.

Hannes Mäntyranta, SMY

Katso myös

• Metsänomistaminen ja metsätalous

aiheet: avohakkuut