null Kukaan ei omista Suomen pohjavesiä – ja hyvä niin

Blogi – Maaseutuympäristö

Kukaan ei omista Suomen pohjavesiä – ja hyvä niin

15.12.2020

Luonnon kiertokulussa olevaa vettä ei voi vesilain perusteella omistaa. Omistusta olennaisempi kysymys onkin, kuka saa käyttää vettä ja mihin tarpeisiin. Voiko esimerkiksi maanomistaja estää pohjaveden ottamisen naapurikiinteistön alueelta vesikauppaa varten? Ei voi, mutta lainsäädännössä suojataan maanomistajan ja paikallisia vedenkäyttötarpeita, jos vettä ei riitä kaikille.


Vesikauppa huolenaiheena

Vesikauppa on taloudellisessa hyötymistarkoituksessa tapahtuvaa vedenottoa ja otetun veden kuljettamista paikkakunnan ulkopuolelle. Suomen vesivarojen myynti ulkomaille on herättänyt huolta eduskunnassa ja kansalaisyhteiskunnassa.

Kansanedustaja Ari Jalonen (ps) tiedusteli kirjallisessa kysymyksessä (KK 805/2013 vp), miten laki turvaa kansalliset vesivarannot, miten kansalaisten riittävästä vedensaannista huolehditaan ja pitäisikö vesi säätää perustuslailliseksi oikeudeksi.

Keväällä 2020 eduskunta vastaanotti Vesi on meidän -kansalaisaloitteen (KAA 2/2020 vp), jolle kertyi parissa viikossa lähes 90 000 kannatusilmoitusta. Aloitteen tarkoituksena on estää vesihuoltotoimintojen myynti yksityisille kaupallisille toimijoille. Alkuvuodesta 2020 Jyväskylän kaupunki luopui julkisen kohun jälkeen suunnitelmasta yksityistää osa kaupungin vesihuollosta.

Sähköinen adressi Suomen pohjavesivaroja ei saa myydä ulkomaalaisomistukseen! on kerännyt vuodesta 2010 lähtien reilu 46 000 allekirjoitusta. Adressi nostaa esiin huolen kansainvälisten suuryritysten murtautumisesta Suomen vesimarkkinoille ja vaatii, että pohjavesivaroja on suojeltava vesilaissa kansallisaarteena.


Pohjavesien käytön lainsäädäntö

Vesilain (587/2011) perusteella maa-alueen omistaja vallitsee alueellaan olevaa pohjavettä, ei siis omista sitä. Vain luonnon kiertokulusta erilleen esimerkiksi vedenottamoon otettu vesi on omistusoikeuden kohde (2 luvun 1 §).

Maanomistajan ja paikallisia vedenkäyttötarpeita turvataan vesilaissa lupajärjestelmän avulla. Lain valmistelun yhteydessä pyrittiin varmistumaan siitä, että vesikauppa ei vaaranna paikallisia vedenottotarpeita tai yhdyskunnan vesihuoltoa (HE 277/2009 vp).

Pohjaveden ottaminen on vesilain nojalla laajasti luvanvaraista. Lupa tarvitaan aina, jos pohjavettä otetaan vesihuoltotarpeisiin tai käytettäväksi paikkakunnan ulkopuolella tai jos otettava määrä on yli 250 kuutiota vuorokaudessa (3 luvun 2–3 §). Myös maanomistaja tarvitsee luvan pohjaveden ottamiseen, jos nämä kriteerit ylittyvät (4 luvun 2 §).

Lupa-asiaa ratkaistaessa on noudatettava vedenkäytön etusijajärjestystä. Jos vettä ei riitä kaikille, etusijalla on 1) veden ottaminen lähistöllä tapahtuvaa tavanomaista kiinteistökohtaista käyttöä varten. Tämän jälkeen tulevat 2) paikkakunnan vesihuoltotarpeet ja 3) paikkakunnan teolliset sekä muut tarpeet ja vesihuolto paikkakunnan ulkopuolella. Viimeisellä sijalla on vesikauppa eli 4) veden käyttö paikkakunnan ulkopuolella muihin kuin vesihuoltotarpeisiin (vesilain 4 luvun 5 §).  

Pohjavesien paikallista käyttöä suojataan myös vesilain yleisten luvanmyöntämisedellytysten avulla. Niiden perusteella vedenottohanke ei saa aiheuttaa sanottavaa haittaa tai sen hyötyjen on oltava huomattavat menetyksiin verrattuina (intressivertailu). Ottamishanke ei myöskään saa suuresti huonontaa paikkakunnan asutus- ja elinkeino-oloja (3 luvun 4 §).

Jos vesitaloushanke vaikeuttaa aikaisempaa vedenottoa, maanomistaja tai muu pohjaveden käyttäjä voi vesilain mukaan vaatia itselleen turvattua vedensaantia tai vaihtoehtoisesti tyytyä korvaukseen vedenotolle aiheutetusta haitasta (13 luvun 15 §). Maanomistaja ei saa korvauksia pohjavesialueelta otetun vesimäärän, vaan ainoastaan hankkeesta koituvan haitan perusteella.
 

Vesihuollon organisointi

Vesihuoltolaitokset ottavat runsaasti vettä vesilain mukaisten lupien perusteella ja myyvät sitä asiakkailleen monopoliasemassa. Suomessa vastuu vesihuollon järjestämisestä kuuluu vesihuoltolain (119/2001) perusteella kunnalle (6 §).

Vesihuoltolaitokset ovat kuntien omistamia tai osuuskuntia, mutta niiden luovuttamista kaupallisille yrityksille ei ole laissa estetty. Luonnollisen monopoliaseman väärinkäytön estämiseksi vesihuoltolaissa on muun muassa vaatimus vesihuollon maksujen kohtuullisuudesta (18 §).
 

Pohjavesivarojen turvaaminen olennaista

On tarkoituksenmukaista, että luonnonkierrossa olevat pohjavesivarat eivät ole omistusoikeuden kohteena. Vesivarojen laaja käyttö omistusoikeuden perusteella voisi vaikuttaa merkittävästi muiden vedenkäyttömahdollisuuksiin ja vesiluontoon. Pohjavesien omistaja saattaisi olla niin alueen asukas, vesihuoltolaitos kuin kansainvälinen suuryritys.

Oikeusjärjestelmän tulee varmistaa pohjavesivarojen kestävä käyttö ja paikallisten käyttötarpeiden turvaaminen. Tässä suhteessa vesilain lupajärjestelmä ja vesihuoltolaki ovat keskeisiä sääntelykeinoja.
 

Miten tästä eteenpäin?

Vesilain päälinjat (veden vallinta, lupajärjestelmä, vedenkäytön etusijajärjestys) muodostavat toimivan kehyksen pohjavesivarojen paikalliselle käytölle. Jos pohjavesivaroja riittää maanomistajien ja paikallisiin tarpeisiin eikä vedenotto vaaranna vesiluontoa, ei liene syytä estää pohjaveden ottamista kaupalliseen toimintaan.

Pohjavettä käytetään tälläkin hetkellä esimerkiksi virvoitusjuoma- ja elintarviketeollisuudessa. Jatkossa voidaan toki harkita vesiresurssimaksun käyttöönottoa ajatellen erityisesti laajamittaisia veden ottamis- ja siirtohankkeita.

Lainsäädännön linjauksia vesihuoltolaitosten yksityistämisestä on syytä pohtia. Yksityistäminen voi käytännössä tarkoittaa, että kaupallinen yritys saa oikeuden laajamittaiseen veden ottamiseen ja toimitetun veden hinnoitteluun monopoliasemassa. Maa- ja metsätalousministeri Jari Leppä onkin todennut, että vesihuollon yksityistämisen rajat selvitetään valmisteilla olevan vesihuoltouudistuksen yhteydessä.

Jos laitoksia yksityistetään, on niiden monopolitoiminnan vesihuoltolain mukaisuutta vähintään ryhdyttävä valvomaan tarkasti. Lisäksi kuntien tulee pystyä asettamaan yksityistämiselle tiukat reunaehdot esimerkiksi veden hinnoittelun ja verkostojen kunnossapidon kannalta.

Vesikaupasta ja vesihuollon yksityistämisestä esitetyt huolet korostavat myös tarvetta yhteiskunnalliseen vuoropuheluun vesiasioista. On hyvä miettiä, miten julkisen ja yksityisen sektorin sekä kansalaisyhteiskunnan keskustelulle voidaan tarjota mahdollisuuksia.


Antti Belinskij


Kirjoittaja on ympäristöoikeuden professori Itä-Suomen yliopistossa ja tutkimusprofessori Suomen ympäristökeskus SYKEssä. Hänen väitöskirjansa (2010) otsikko oli Oikeus veteen. Tällä hetkellä hän toimii esimerkiksi strategisen tutkimuksen rahoittamassa tutkimushankkeessa Yhteistoiminnallisia ratkaisuja sirpaloituvien yhteiskuntien ongelmiin – käänne yhteishallintaan ympäristöpäätöksenteossa (CORE).

Vesiasiat keskustelussa

Vesiensuojelu on erottamaton osa vastuullista ja kestävää suomalaista maa- ja metsätaloutta. Lisäksi vesi on elinkeinoillemme keskeinen tuotantotekijä. Tässä juttusarjassa vaihtuvat kirjoittajat avaavat aihetta eri näkökulmista.

Suositellut artikkelit

MTK:n ja SLC:n joulukuussa julkaiseman vesiohjelman teemoihin liittyen julkaisemme vierailevien asiantuntijoiden blogeja. Tällä kertaa vuorossa Atria...

MTK:n ja SLC:n joulukuussa julkaiseman vesiohjelman teemoihin liittyen julkaisemme vierailevien asiantuntijoiden blogeja. Tällä kertaa vuorossa...

MTK:n ja SLC:n 10.12. julkaisemaan vesiohjelmaan on koottu askelmerkkejä, miten maa- ja metsätaloudessa voidaan parantaa ja ylläpitää vesien hyvää tilaa. Vesiensuojelu on erottamaton osa vastuullista ja kestävää...