Blogi – Maaseudun edunvalvonta

352 vuotta fosforin kanssa painimista

03.02.2021

1700-luvun loppupuolella fosforin lähteeksi löydettiin luutuhka. 1800-luvulla ihmisten luita tuotiin Manner-Euroopasta ja Egyptistä Englantiin ja Etelä-Amerikasta ja Afrikasta Pohjois-Amerikkaan. Luiden niukentuessa löydettiin uusi lähde: kivi. Suffolkissa, Isossa-Britanniassa alkoi 1850-luvulla superfosfaatin tuotanto koproliitista rikkihapon avulla. Koproliitti on kiveksi muuttunutta muinaista ulostetta. Fosforin historia on siis aika rouheaa – ihmisvirtsaa, -luita ja dinosauruksen jätöksiä!

Fosfori herättää intohimoja suomalaisissa kesäisten leväkukintojen aikaan. Ehkä maataloustuottaja on kuitenkin keskimääräistä kansalaista kiinnostuneempi vesien tilasta? Viljelijää nimittäin muistutetaan sitkeästi maatalouden vesistöjä rehevöittävistä vaikutuksista. Ja ravinteita ja vettä pitää osata hallita, että maa, tärkein tuotannontekijä, pysyy iskussa.

Ilahduin MTK:n vesiohjelmasta. Se on kerta kaikkiaan pätevä. Perusasiat käsitellään huolellisesti. Syön hattuni, jos jonkun toisen maan tuottajajärjestön ohjelmassa nostetaan esille pysyvän kasvipeitteisyyden kasvattaman liuenneen fosforihuuhtouman ongelma, ja se, että hiukkasmainen fosfori ei ole kokonaan leville käyttökelpoista.

Maatalouden tukiriippuvuus

Kaksi kipupistettä ohjelma jättää nostamatta. Mutta pitäähän tutkijallekin jotain jättää… Ensimmäinen on maatalouden kokonaispinta-ala. Pelloilta tulevat ympäristövaikutukset määräytyvät keskimääräisen hehtaarikohtaisen kuormituksen ja kokonaispeltoalan tulona. EU-jäsenyyden alusta tähän päivään tilojen lukumäärä on tippunut noin 50 %. Kokonaispeltoala on samassa ajassa noussut noin 5 %. Kaikista EU-maista juuri Suomella maataloustukien suhde alkutuotannon arvonlisään on ylivoimaisesti suurin, vuonna 2019 123 %. Kakkosena tulee Slovakia, 108 %. Sanotaan, että tämä johtuu epäsuotuisista luonnonoloistamme. Jos näin on, pitäisi pinta-alan reagoida epäsuotuisuuteen tuottamattomimmista lohkoista lähtien, mutta näin ei ole käynyt.

On syy mikä tahansa, tällä tukiriippuvaisuudella on ainakin yksi seuraus: viljelijälle keskimäärin tärkein sidosryhmä on se, joka neuvottelee tukieuroista. Näitä kuunnellaan ja näihin pyritään vaikuttamaan. Tanskassa suhdeluku on 23 %. Siellä viljelijälle taloudellisesti tärkein sidosryhmä on kuluttajien kirjava joukko. Heitä kuunnellaan ja heihin pyritään vaikuttamaan. Tämä pakottaa innovatiivisuuteen. Ei ole sattumaa, että YesHealth Gropin ja NordicHarvestin järkiavioliiton lapsi syntyi Tanskaan. Siis se jättimäinen vertikaalifarmi.

Ympäristön kannalta tilanne on huono. Pelto on vaikkapa metsitettyyn peltoon verrattuna aina vesistöjä kuormittavampaa ja enemmän kasvihuonekaasupäästöjä tuottavaa. Pinta-alalle pitää siis olla taloudellinen peruste. Mikä se on? Kulkevatko peltopinta-ala ja maatalouden elinvoimaisuus käsi kädessä? Vai onko osa-aikaviljely Suomen maatalouden elinvoimaisuuden jarruna?

Lannan käytön haasteet

Toinen kipupiste on lanta. Eläintiloillamme on aitoja vahvuuksia (joita pinta-alaan sitoutuvien tukien vähentäminen entisestään lisäisi). Tilakoon kasvaminen on taloudellisesti vääjäämätöntä ja siihen liittyvän lantafosforin kertymisen ratkaiseminen ympäristöllisesti välttämätöntä. Kuten Teija Paavola ja Sari Luostarinen kuvaavat, biokaasulaitosten verkosto ei itsessään ratkaise vesiensuojelun ongelmia. Energian tuotanto voi toki liittyä lannan kokonaistaloudellisesti järkevään hyödyntämiseen, mutta eri lailla eri paikoissa.

Paikallisesti sopivan ratkaisun löytämiseksi olisi yksi ohjauskeino ylitse muiden: perälauta fosforille. Ruotsissa tämä on 22 kg/ha, Virossa 25 kg/ha. Perälaudan luoma pakko ohjaa löytämään sen kaikkein sopivimman ratkaisun: lannan kärräämisen sellaisenaan kohtuullisen lähelle, täysimittaisen tuotteistamisen ja energian talteen oton tai jotain siltä väliltä. Ilman perälautaa ajaudumme tilanteeseen, jossa jotkut tilat voivat levittää huikaisevia määriä lantaa pelloilleen, toisten taistellessa investointituista biokaasulaitoksiin riippumatta siitä, soveltuvatko ne juuri sen tilan ratkaisuiksi. Pahimmillaan kallista ja ympäristölle haitallista.

Ohjaimissa markkinat, sää ja maatalouspolitiikka

Yhteistä, keskitettyä ruuantuotantojärjestelmäämme ohjaavat markkinat, ilmojen säätäjät sekä maatalouspolitiikka kaikkine kiemuroineen. Markkinat ja sää ovat jossain määrin ennustettavia, eivät juurikaan hallittavia. Politiikka on näistä ainoa päätettävissä oleva asia. Millä tahansa tavalla ruuan tuotanto järjestetäänkin, siihen liittyy jonkin verran ravinnekuormitusta. Ravinnekuormitus johtuu ensisijaisesti siitä, että syömme ruokaa, toissijaisesti siitä, miten politiikka ruuantuotantoa ohjaa, ja viime kädessä siitä, miten viljelijä työssään onnistuu. Taitava viljelijä voi tehdä työnsä hyvin omintunnoin, vaikka kevään tullen maatalous ja sen ravinnekuormitus taas tikun nokkaan nostetaankin.

Antti Iho
Erikoistutkija, Luonnonvarakeskus Luke

aiheet: lanta, fosfori, vesiohjelma, vesiasiat keskustelussa