Blogi – Maaseudun edunvalvonta

Vihreän siirtymän hyväksyttävyys ratkaistaan maankäytössä – lunastusinstituutio avainasemassa 

24.04.2026

Maankäytössä on viime vuosina koettu valtavasti murroksia. Suunnitteilla, luvituksessa ja toteutuksessa on datakeskuksia, pumppuvoimaloita, akkukontteja, vety- ja kaasuverkkoja sekä mittavia sähköverkon laajennuksia. Hankkeiden taustalla on keskenään eritasoista ja hajanaista lainsäädäntöä.

Osa hankkeista edellyttää kaavoitusta, mutta kaavoituskäytännöt eivät ole vakiintuneita. Osa perustuu maanomistajan suostumukseen kiinteistökauppojen tai vuokrasopimusten kautta, ja osa toteutetaan lunastamalla maanomistajan tahdosta riippumatta. Joskus tarvitaan näitä kaikkia, jotta päästään maaliin. 

Tilanne on maanomistajille erittäin haastava. Riittävästi ennakoivaa ja ymmärrettävää tietoa lainsäädännöstä, menettelyistä ja käytännöistä ei ole saatavilla. Oikeuksiensa turvaaminen edellyttäisi lähes aina asiantuntija-apua, mutta epävarmojen ja pitkäkestoisten hankkeiden edessä harva uskaltaa ryhtyä keräämään kustannuksia omalle vastuulleen. Omaisuudensuoja on perustuslaissa turvattu, mutta käytännössä sen toteutuminen edellyttäisi aktiivisia toimia ja ulkopuolisen avun käyttöä. 

Monissa hankkeissa jo suunnitelmien julkistaminen johtaa siihen, että kiinteistöjen kehittäminen käytännössä pysähtyy ja arvo heikkenee. Epävarmuus voi jatkua vuosia ennen kuin hanke etenee tai raukeaa. Tämä pitkä välitila rasittaa kohtuuttomasti maanomistajia ja heikentää luottamusta koko järjestelmään. 

Lunastusinstituutio luottamuksen mittarina 

Lunastusinstituutio on vihreän siirtymän hyväksyttävyyden ja legitimiteetin kannalta keskeinen. Se toimii eräänlaisena mittarina sille, miten yhteiskunta sovittaa yhteen laajat yhteiskunnalliset tavoitteet ja yksilön perusoikeudet. 

Lunastus ei ole ongelma sinänsä. Ongelma syntyy silloin, jos siitä muodostuu ohituskaista neuvotteluille, riskien siirtämiselle tai korvausten minimoimiselle – tai jos lunastusinstituutio näyttäytyy pelkkänä muodollisena kumileimasimena. Tällöin koko järjestelmän uskottavuus ja hyväksyttävyys kärsivät. 

Viime vuonna lunastuslain korvausperusteita korjattiin oikeaan suuntaan. Markkina-arvoon perustuva täysi korvaus, 25 prosentin korotus sekä elinkeino- ja asumistakuun vahvistaminen olivat välttämättömiä uudistuksia. Ne vahvistavat omaisuudensuojaa, mutta eivät yksin ratkaise vihreän siirtymän hyväksyttävyyteen liittyviä kysymyksiä. 

Hyväksyttävyyden näkökulmasta kolmessa asiassa on yhä selviä puutteita. 

1. Yleisen edun tulkinta on venynyt 

Lunastuksen tulisi olla aidosti viimesijainen keino. Käytännössä se on monissa tilanteissa muodostunut ainoaksi etenemistavaksi suoraan lain nojalla. Jos sopimusmenettely ei ole edes realistinen vaihtoehto, on perusteltua kysyä, onko yleisen edun tulkintaa venytetty liikaa? 

Nykyinen toimintamalli ei nauti laajaa hyväksyntää, kun yleinen etu näyttäytyy lähes automaattisena perusteena ilman todellista vaihtoehtojen punnintaa. Tämä rapauttaa perusoikeusajattelun ydintä. 

2. Korvauksia ei koeta kaikilta osin oikeudenmukaisiksi 

Pakolla toteutettavissa hankkeissa maanomistajille ei tulisi aiheutua taloudellisia menetyksiä. Käytännössä korvausten saaminen edellyttää kuitenkin aktiivisuutta, osaamista ja pitkäjänteisyyttä: haitat ja vahingot on osattava tunnistaa, dokumentoida ja vaatia, ja prosessit on hallittava. Ilman maanomistajan omaa aktiivisuutta järjestelmä ei käytännössä toimi. 

Lisäksi ajatus siitä, että maanomistajan varallisuusasema ei saisi hankkeen seurauksena muuttua, ei vastaa enää nykyisiä olosuhteita. Maanomistajalla pitää olla mahdollisuus myös hyötyä pakolla toteutettavista hankkeista.

Suomen talouskasvua rakennetaan yhä selvemmin puhtaan siirtymän investointien varaan. Tällöin on syytä tarkastella kokonaisuutta laajemmin: miten liiketoiminnan hyödyt jakautuvat ja jääkö niistä nykyistä enemmän myös paikallistasolle, sinne missä haitat ilmenevät. 

3. Paikallinen hyväksyntä jää liian usein sivuun 

Vaikka hankkeet toteutetaan paikallisesti, päätöksenteko ja taloudelliset hyödyt keskittyvät yleensä muualle. Ilman alueellista hyötyjen jakamista ja aitoa neuvottelua syntyy kokemus pakkopolitiikasta – ei ilmasto-, teollisuus- eikä kasvupolitiikasta. Maanomistajien kriittisyys kaavaprosesseja ja neuvotteluita kohtaan kertoo siitä, että prosessien laatuun ja vuorovaikutukseen on panostettava enemmän. Vaatimus ei ole kohtuuton. Sen sijaan nykyinen tilanne koetaan monin paikoin hyvin kohtuuttomaksi. 

Hyväksyttävyys on kilpailutekijä 

Vihreä siirtymä tarvitsee maanomistajia, ei pelkästään maata. Yhteiskunta, joka kohtelee omaisuudensuojaa vakavasti myös vaikeissa päätöksissä, rakentaa pitkäjänteistä luottamusta. Se on edellytys investoinneille, sujuville hankkeille ja lopulta ilmastotavoitteiden ja muiden hankkeilla tavoiteltavien hyötyjen saavuttamiselle. 

Vihreän siirtymän hyväksyttävä toteuttaminen edellyttää myös voimakkaita ja kestäviä poliittisia linjauksia, joilla järjestelmää kehitetään edelleen: 

• Nauhamaisten lunastusten maanomistajakorvauksia on kehitettävä siten, että hankkeiden tuottamasta liiketoiminnallisesta arvosta kohdistuu osuus myös maanomistajille. 

• Lunastustoimitusten rinnalle on luotava todellinen mahdollisuus sopimusmenettelyihin. 

• Hankkeiden julkistamishetkestä eteenpäin on maksettava kohtuullista varausmaksua siihen asti, kunnes hanke toteutuu tai siitä luovutaan. Mallia voidaan hakea kaivoslaista. 

• Lunastusluvan myöntökriteereitä on tarkennettava, jotta lunastus säilyy aidosti viimesijaisena keinona. Lunastamisen ei myöskään tulisi olla mahdollista silloin, kun maanomistaja on halukas ja kykenevä itse toteuttamaan hankkeen.  

• Lisäksi lunastuksen jälkikontrollia on vahvistettava. Maanomistajalla tulee olla mahdollisuus lunastuksien jälkiseurantaan ja valvoa, toteutuuko se hanke, jota varten alue lunastettiin.  

aiheet: maankäyttö, pakkolunastus, lunastuslaki, omaisuudensuoja, vihreä siirtymä, mtk mobiili