Itämeri on maapallon toiseksi suurin murtovesiallas, vaikka merenä se on pieni (pinta-ala noin 392 000 km2 ja tilavuus noin 21 000 km3, keskisyvyys vain 54 m). Sen valuma-alue on yli neljä kertaa suurempi kuin itse meren ala. Itämeren ympärillä on 9 rantavaltiota, jotka kattavat lähes 93 % valuma-alueesta. Kaikkiaan valuma-alue ulottuu 14 valtion alueelle. Valuma-alueen yli 84 milj. asukkaasta 45 % asuu Puolassa ja noin 15 milj. asuu 10 km säteellä rannasta. Suuri valuma-alue ja asukasmäärä selittää osaltaan Itämeren herkkyyttä kuormitukselle. Herkkyyttää lisää veden pitkä (noin 50 vuotta) vaihtumisaika.

Kuva 1. Itämeren osat, 7 suurinta mereen laskevaa jokea ja valuma-alue. Lähde: HELCOM 2019.

Rehevöityminen edelleen suurin ongelma

HELCOM on arvioinut v. 2016-2021 tietojen perusteella, että rehevöitymisen osalta vähintään 93,8 % alueesta ei ole hyvässä tilassa. Avomerialueen tila on kokonaan heikentyt ja rannikkovesistäkin noin 83 %. Ravinnekuormitus Itämereen on vähentynyt, mutta tämä näkyy parantuneena meren tilana vain harvoilla alueilla. Muilla alueilla heikkeneminen on jatkunut erityisesti sedimentistä vapautuvien ravinteiden seurauksena. [2]

Suomen osuus koko Itämeren fosforikuormituksesta oli 11 % ja typpikuormituksesta 9 % vuonna 2018. Kuormitus vaihtelee kuitenkin vuosittain, joten kuormitusta tulee katsoa aina pidempinä aikasarjoina. Suomen pinta-alaan suhteutettuna kuormitus on Itämeren maiden keskitasoa, mutta asukasta kohden laskettuna erittäin korkea.  Eniten kuormitusta tuli Puolasta (fosfori 28 %, typpi 35 %). Toiseksi suurin fosforikuormittaja oli Venäjä (15 %). Suurimmat typpikuormittajat Puolan jälkeen ovat Ruotsi ja Venäjä, joiden kuormitus oli samaa tasoa (12 % ja 11 %). Muiden maiden fosfori- ja typpikuormitus vaihteli 3 % ja 9 % välillä vuonna 2018.

Suomen maa- ja metsätalouden aiheuttama kuormitus Itämereen

Suomesta Itämereen päätyvä kuormitus on viimeisten runsaan parinkymmenen vuoden aikana useilla merialueilla lievästi laskenut tai pysynyt ennallaan. Useat toimialat aiheuttavat ravinnekuormitusta. Maatalouden osuus on keskimäärin vajaa 70 % ihmisperäisestä fosforikuormituksesta ja 50 % typpikuormituksesta. [3]

Vuosina 2010-2019 vuosittainen kuormitus Suomesta Itämereen oli keskimäärin 3 400 t fosforia (P) ja 80 000 t typpeä (N). Tästä ihmistoiminnan osuudeksi arvioitiin 2 400 t P ja 52 000 N, mutta osuus vaihtelee merialueittain. Karkeasti arvioiden noin 50 - 75 % P- ja N-kuormituksesta on ihmistoiminnasta peräisin.   

Suomen maatalouden osuus ihmisperäisestä P-kuormituksesta oli keskimäärin 68 % (1 600 t) vuosina 2010-2019. Osuus on pienin Perämerellä (50 %) ja suurin Saaristomerellä (87 %). Metsätalouden osuus oli vastaavasti 17 %. Merialueittain tarkastetuna pienin osuus oli Saaristomerellä (1 %) ja suurin Perämerellä (37 %). 

Typestä maatalouden osuus oli ihmistoiminnasta aiheutuvasta kuormituksesta keskimäärin 50 % (26 000 t) siten, että osuus oli suurin Merenkurkussa (78 %) ja pienin Perämerellä (38 %). Metsätalouden osuus oli 10 %. Osuus oli suurin Perämerellä (25 %) ja pienin Saaristomerellä (2 %).

Jos huomioon otetaan myös luonnonhuuhtouma, niin maatalouden osuus P-kuormituksesta oli noin 47 % ja N-kuormituksesta 33 %. Metsätalouden osalta vastaavat osuudet olivat 11 % (P) ja 7 % (N). [3]

Edellä esitettyjen lukujen pohjalta oli Suomen maatalouden osuus Itämeren kokonaistyppikuormituksesta noin 3 % ja kokonaisfosforikuormituksesta noin 5 %. Metsätalouden osuus oli molempien osalta prosentin luokkaa.

Sisäisellä ravinnevarastolla suuri merkitys

Ravinnekuormitus Itämereen on laskenut 1980-luvulta alkaen (kuva 2). Typpikuormitus on nyt samalla tasolla kuin 1960-luvulla ja fosforikuormitus on 1950-luvun tasolla. 

Kuva 2 Keskimääräinen N- ja P-kuormitus (103 tonnia/v) Itämereen maalta ja ilmasta 1850-luvulta alkaen (Gustafsson ym. 2012) [4] .

Sisäisellä kuormituksella eli meressä jo olevalla sisäisellä ravinnevarastolla on merkittävä vaikutus Itämeren rehevöitymiseen. Sisäisen kuormituksen määrästä on esitetty erilaisia arvioita. Esimerkiksi Itämeren pääaltaan sedimentissä 65 m syvyydessä on arvioitu olevan 55 000-156 000 tonnia (noin 10 - 25 % koko vesi-sedimenttisysteemin fosfaattimäärästä) fosforia, joka voisi vapautua veteen [5]. Näin sisäinen kuormitus voi olla selvästi suurempaa kuin valuma-alueelta tuleva ulkoinen kuormitus.

Siitä, kun fosforia käytetään valuma-alueella, kuluu keskimäärin 30 vuotta ennen kuin se päätyy mereen tai pidättyy tiukasti maahan tai vesistöjen sedimenttikerroksiin. Meressä fosforin pysyy toiset 30 vuotta vedessä ja pintasedimentissä ennen kuin se hautautuu syvälle pohjasedimenttiin tai kulkeutuu Pohjanmerelle. Tämä hidastaa huomattavasti kuormitusta vähentävien vaikutusten näkymistä Itämeren tilassa. [6]

Työ ei ole ollut turhaa

Tutkimusten mukaan Itämeren tilanne olisi huomattavasti nykyistä huonompi, jos mitään ei olisi tehty ravinnekuormituksen vähentämiseksi. Jos kuormitus olisi jatkunut 1980-luvun tasolla, olisi esim. fosforipitoisuus varsinaisella Itämerellä 40 % korkeampi kuin nykyisin. [7]

Airi Kulmala

asiantuntija, ympäristö

maa- ja metsätalouden vesiensuojelu, eläinsuojien ympäristöluvat ja ilmoitusmenettely, ravinteiden kierrätys, BFFE

+358 40 075 5454

aiheet: itämeri, metsätalous, maatalous, ravinteet, vesiensuojelu, ravinnekuormitus, eroosio, merensuojelu